Koulukuvat Turun Kymnaasi 1863

Turun museokeskuksen kokoelmissa on kaksi harvinaista valokuvaa 1860-luvulta (DT2016:14:1 – 2), kenties valokuvakokoelmien vanhimmat koulukuvat ja valmistujaiskuvat. Neliömäiset kuvat ovat kooltaan vaatimattomat 110 x 96 mm (11 x 9,6 cm). Kuvat, suolapaperivedokset, on liimattu ohuelle sileäpintaiselle kartongille ja sekä valokuvien että kartonkien reunat on leikattu hieman vinoon.

Kuvassa olevat henkilöt on numeroitu mustekynällä yhdestä alkaen kummankin kuvakartongin etupuolelle kuvan alle. Kuvakartongin taakse on kirjoitettu otsakkeeksi Walidiserade ja Validiserade Gymnasister (suom. validoidut) sekä numeroituun luetteloon allekkain henkilöiden nimet. Ensimmäisessä kuvassa on seitsemän henkilöä ja toisessa kahdeksan, kuvissa yhteensä viisitoista henkilöä. Kuvien henkilöiden tiedot löytyivät Historiska samfundet i Åbo 1944 julkaisemasta Folke Landgrénin toimittamasta koulumatrikkelista Åbo Gymnasii matrikel. Kuvissa ovat Turun Kymnaasista (Åbo Gymnasium) keväällä 29.5.1863 valmistuneet opiskelijat jotka olivat aloittaneet kolmivuotisen kymnaasin syksyllä 1860. Joukossa on myös kaksi opintonsa vuotta aikaisemmin syksyllä 1859 sekä yksi vuoden aikaisemmin 1858 aloittanut opiskelija.

Henkilöt kuvassa ovat 1. Edvard Maunulin, 2. Lorent Wilhelm Kasimir Grönvik, 3. Claes Wilhelm Wallenius, 4. Karl Viktor Schybergson, 5. Uno Alexander Kurtén, 6. Karl August Erik Almberg 7. Johan Henrik Wilhelm Enlund.

Turkulaisen valokuvaajan ateljeessa otetuissa kuvissa henkilöt ovat asettuneet kahteen riviin, siten että etummaiset istuvat tuoleilla. Ateljeessa on taustalla yhtenäinen väripinta ja oikealla kuvaa täydentämässä, kenties symbolinen pylväs sekä paksu pitkä verho nyörein ja tupsuin, lattiaa peittää vinoruutinen matto. Koko valmistuneen ryhmän sosiaalinen koheesio vaikuttaa suurelta ja ryhmä koherentilta, Turun kymnaasissa oli käytössä yhtenäinen koulupuku, univormu, 14.1.1854 päivätyllä keisarillisella käskyllä. Kaikilla kuvien henkilöillä on sininen kaksirivinen puolipitkä Redingote-verkatakki missä on musta samettikaulus sekä pitkät housut, alla heillä on liivi sekä valkoinen kauluspaita ja rusetti. Koulupukuun kuului sininen myssy, mikä joillakin on kädessään. Myssyssä, tai lakissa, oli musta nahkainen lippa sekä samettireunus. Toisilla on lierihuopahattu, mikä sallittiin yliopisto-opiskelijalle. Kaksirivisen pitkän koulupuvun takin napit olivat kultaiset lyyranapit ja arvokkuutta lisäsi kävelykeppi. Kymnaasin opiskelijat olivatkin vanhimmat opiskelijat Turussa Turun palon (1827) ja Suomen Keisarillisen Turun Akatemian Helsinkiin siirron (1828) jälkeen, mikä näkyi sekä käytöksessä että pukeutumisessa. Kymnasistit olivat salonkikelpoisia kavaljeereja ja osallistuivat vilkkaaseen Turun seuraelämään sekä seurahuoneella että porvariklubeilla.

Henkilöt kuvassa ovat 1. Gustaf Julius Ferdinand Nummelin, 2. Oskar Ludvig Palmgren, 3. Ivar Sebastian Forsgård, 4. Albert Olivier Wialén, 5. Lars Oskar Wilhelm af Heurlin, 6. Knut Oskar Kingelin, 7. Richard Ludvig Wahlberg 8. Emil Ivar Grönvik.

Syytä opiskelijoiden jakaantumiseen kahteen ryhmään kuvanottoa varten voi vain arvella. Syksystä 1857 alkaen kymnaasin viimeisellä, kolmannella luokalla oli käytössä jatko-opintoja ajatellen neljä suuntautumisvaihtoehtoa: teologit, filologit, juristit sekä matemaatikot. Aikaisemmin jako oli tehty pappisvirkaan tai siviilivirkaan aikovien välillä. Molemmissa nyt tarkastelun alla olevissa kuvissa on tulevia juristeja, kuvassa yksi lisäksi matemaatikkoja sekä yksi latinisti, kuvassa kaksi yksi teologi sekä kaksi jotka eivät ole jatkaneet opintojaan yliopistossa. Toisaalta kuvat on otettu valokuva-ateljeessa, mikä asettaa rajoituksia kuvanotolle, tila oli mahdollisesti liian pieni koko ryhmän yhteiskuvalle.

Turun Kymnaasin rehtorina toimi näiden nuorten miesten opiskeluaikana 1858 – 1872 Frans Wilhelm Gustaf Hjelt ja vararehtorina 1858 – 1863 Wilhelm Engelbert Neovius. Matrikkelitietojen mukaan syksyllä 1860 on kirjattu aloittavaksi 26 opiskelijaa, 1.9. 25 opiskelijaa ja yksi 8.10. Näistä kaikista yksi on valmistunut vuonna 1862, kolmetoista 1863 ja seitsemän 1864. Kolme opiskelijaa on eronnut vuonna 1861, yksi 1862 ja yksi opiskelija on kuollut 1863. Kymnaasiin otettiin opiskelijat siten, että syksyllä ilmoittauduttiin hakijaksi tuomalla aikaisempi koulutodistus ja osallistumalla muutaman tunnin kestävään kuulusteluun, mitä varten hakijat jaettiin viiden tai kuuden henkilön ryhmiin. Todistuksen sekä kuulustelun perusteella valitut koulun rehtori julisti hieman myöhemmin saatesanoin koulun salissa olevasta kateederista oppilaitokseen sisään otetuiksi.

Valmistuakseen vuosiluokilta opiskelijat osallistuivat julkiseen vuosikuulusteluun arkkipiispan johdolla. Kuulustelu oli aiemmin ollut kaksipäiväinen tilaisuus mutta 1860-luvulla yksipäiväinen. Päivä alkoi kahdeksan-yhdeksän maissa aamulla ja kesti yhteen-kahteen iltapäivällä, tauon jälkeen kello neljän maissa jatkettiin aina kuuteen-seitsemään asti illalla. Kutakin oppiainetta kuulusteltiin kolmeneljännestuntia ja kuulustelun jälkeen arkkipiispa sekä opettajakunta pitivät konferenssin. Viimeisenä vuonna keskityttiin tutkintolukemiseen ja maaliskuusta alkaen oppitunteja ei pidetty lainkaan. Opiskelu oli jaettu oppiaineittain periodeihin ja kunkin periodin lopussa pidettiin kuulustelu. Mikäli opiskelijan tiedot kussakin kuulusteltavassa aineessa todettiin hyväksytyiksi, hän sai yliopisto-opintokelpoisuuden vuosikuulustelun yhteydessä toukokuussa. Kirjoittautumaan yliopistoon Helsinkiin matkustettiin syksyllä yhdessä ryhmässä joko maanteitse kokoontumispaikalta Uudenmaan tullilla tai höyrylaivalla.

Kuvien henkilöistä suurin osa aloitti opinnot yliopistossa Helsingissä, silloisessa Suomen Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa (Finlands Kejserliga Alexanders universitet, myöh. Helsingfors universitet) ja suorittivat tutkinnon tai valmistuivat kandidaateiksi, maistereiksi sekä tohtoreiksi. Kaikki työskentelivät myöhemmin yhteiskunnan kannalta merkityksellisissä tehtävissä ja osa saavutti merkittävän yhteiskunnallisen aseman. Joukossa on yksi itseoikeutettu asema, Lars Oskar Wilhelm af Heurlin (1844 – 1875) oli syntynyt aatelissukuun ja perinyt aatelisarvon. Hän perusti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon ja oli mukana perustamassa sanomalehtiä Morgonbladet sekä Uusi Suometar ja hänen työnsä luetaan merkittäväksi kulttuuri- ja sivistysalalla. Valitettavasti hän kuoli nuorena, 31-vuotiaana Italiassa Roomassa. Nuorena kuoli myöskin yliopistossa opintonsa aloittanut Karl Viktor Schybergsson (1845 – 1864), jo ensimmäisen yliopistollisen opintovuoden aikana. Kuvissa ei ole mukana keväällä 1863 valmistunut Anton Fredrik Almberg (myöh. Jalava) (1846 – 1909), joka myöhemmin valmistui Helsingin yliopistosta maisteriksi ja toimi vanhempana senaatinkääntäjänä sekä yliopistonlehtorina.

Suuriruhtinaskunnan ylimpään hallintoon asti eteni Suomen senaatin oikeusosaston senaattorina toiminut varatuomari (1869) Gustaf Julius Ferdinand Nummelin (1945 – 1927). Hän oli Kirkolliskokouksen 1898 – 1973 jäsen, kun kirkolliskokous kokoontui 1. kerran 1.9.1898 Turun Akatemiantalolla, tuolloin hän oli Turun hovioikeuden hovioikeudenneuvos (1897 – 1900) ja Turun kaupunginvaltuuston jäsen (1892 – 1901). Hän toimi Suomen senaatin oikeusosaton senaattorina kahteen otteeseen 1900 – 1901 sekä 1906 – 1909, ja viimeksi siviilivirkakunnan leski- ja orpokassan valtuutettujen puheenjohtaja 1909 – 1927. Valtakunnallisesti merkittävää tehtävää hoiti myös filosofian tohtori (1877) Emil Ivar Grönvik (1844 – 1918) Suomen pankin komissaarina Tampereella (1895 – 1907). Vakuutusalalla puolestaan vaikutti kollegiasessorin (kapteenin) arvon 1880 saanut matemaatikko, valtiopäivämies Vakuutusyhtiö Kalevan toimitusjohtaja (1881 – 1925) Uno Alexander Kurtén (1845 – 1927). Hänen työnsä oli merkittävää Vakuutusyhtiö Kalevan toiminnassa pitkälti tulevaisuuteen ja hän vaikutti myös muiden vakuutusyhtiön perustajana.

Alueellisesti ja paikallisesti vaikuttivat oikeuslaitoksessa turkulainen Turun hovioikeuden notaari (1879 -) ja Turun tarkk´ampujapataljoonan sotatuomari (1881 -), hovioikeudessa auskultoinut Lorent Wilhelm Kasimir Grönvik (1843 – 1885).  Sekä Ala-Satakunnan kihlakunnan tuomari varatuomari (1870) Klas Wilhelm Wallenius (1844 – 1879). Oikeutta edusti myös raastuvanoikeuden puheenjohtaja Helsingin oikeuspormestari (1887 -) varatuomari (1869) Oskar Ludvig Palmgren (1843 – 1908). Sivistyksen ja opetuksen saralla menestystä saavutti professorin arvon 1920 saanut Vaasan ruotsalaisen lyseon (Vasa svenska lyceum) rehtori Karl August Erik Almberg (1846 – 1937). Merkityksellistä työtä tekivät myös Turun suomalaisen lyseon lehtori Edvard Manulin (1842 – 1915) ja Rauman yhteislyseon (Raumo samlyceum) opettaja Albert Olivier Wialén (1844 – 1941). Yhteiskunnallisesti merkityksellistä työtä valtion, kuntien ja kaupungin palveluksessa tekivät Euran nimismies Johan Henrik Wilhelm Enlund (1841 – 1883), Maskun henkikirjoittaja Forsgård Ivar Sebastian (1843 – 1889), Raivolan asemapäällikkö Richard Ludvig Wahlberg (1841 – 1863) ja Turun pakkahuoneentarkastaja Knut Oskar Kingelin (1844 – 1917).

Painetut lähteet ja kirjallisuus

Helsingius Gustaf Adolf 1927. Hågkomster. Helsingfors: Söderström & C: o Förlagsaktiebolag. Ss. 221 (koulumuistoja ss. 27 – 61).

Landgrén Folke 1944. Åbo Gymnasii matrikel (Ånyo upprättad av). Historiska samfundet i Åbo II. Ss. 122.

Suomen kansallisbiografia (Studia Biographica) 1 – 10 sekä hakemisto 2003 - 2008. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Tigerstedt Robert 1919. Åbo Gymnasium 1828 – 1872. Skrifter utgivna av Svenska Litteratursällskapet i Finland CXLIII. Helsingfors. Ss. 322.

Digitaaliset lähteet

Förvaltningshistorisk ordbok, Svenska litteratursällskapet i Finland http://www.fho.sls.fi

Ylioppilasmatrikkeli 1853–1899, Helsingin yliopisto https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi

Teksti: Annika Winberg

 

Turun kaupungin taidekokoelman eläinveistokset hyvässä seurassa

Turun kaupungin taidekokoelman eläinveistokset hyvässä seurassa

Jussi Mäntynen – Jälkiä metsässä

Näyttely esillä Tampereen taidemuseossa 23.2.–19.5.2019

Jussi Mäntynen tunnetaan Suomen eläinaiheisen kuvanveiston mestarina, jonka tuotantoa on parhaillaan laajasti esillä Tampereen taidemuseossa. Turun kaupungin taidekokoelmassa on yli sata Mäntysen eläinveistosta, joista näyttelyyn lainattiin 23 teosta. Mukana on monta karhua ja ilvestä, muutama kotka, kettuja sekä kurki.

Veistokset ovat yleensä esillä Turun taideyhdistys ry:n ylläpitämässä Turun taidemuseossa, jonka Mäntys-huoneesta suuri osa teoksista nyt lainattiin. Veistoksia on myös talletettu kaupungin työntekijöiden huoneisiin, mutta osa odottaa esityspaikkaa varastossa.

Metsäneläimiä

Kokoelmaan kuuluu seitsemän ulkoveistosta, joista Taidemuseon mäellä olevan suihkulähteen Joutsenet äänestettiin muutama vuosi sitten Turun kauneimmaksi ulkoveistokseksi. Tunnetuin teos lienee kuitenkin Kupittaan puiston Hirvi. Sen ensimmäinen valos pystytettiin Viipuriin, Alvar Aallon suunnitteleman kirjaston edustalle. Nykyisin yksi valos on Lahden Erkonpuistossa ja yksi Helsingin eläintieteellisen museon edustalla.

Jussi Mäntynen keskittyi suomalaisten metsien eläimiin, vaikka muutama jääkarhu joukkoon toki kuuluu. Mäntynen oli opiskellut Berliinissä ”demoplastiikkaa”, jonka tavoitteena oli tieteellisesti tutkittu, eläimen käyttäytymisen havainnoinnin tukema lajityypillinen vaikutelma. Mäntysen eläintuntemus kehittyi huippuunsa hänen työskennellessään 20 vuoden ajan Helsingin yliopiston eläinmuseon konservaattorina – arkikielellä eläinten täyttäjänä. Hänen suuntautumisen kuvanveistoon voi siis sanoa kasvaneen lähisuhteesta eläinten anatomiaan. Ensikosketuksen käsityötaitoihin hän sai isäpuolensa verstaassa koristeveistäjänä. Taideopinnot ja toiminta ammattitaiteilijoiden apulaisena loivat pohjan kuvanveistäjän uralle.

Jyrsijöiden ja haittaeläinten lisäksi Mäntynen ei varhaistuotannon jälkeen muotoillut kotieläimiä. Karja kuului veistotaiteessa eläinaiheiden alimpaan kastiin. Niiden tekijä saatettiin teilata ankarasti, kuten Emil Cedercreutz arviossa: ”tuskin on olemassa montakaan eläintä, jotka olisivat plastisesti yhtä mielenkiinnottomia kuin lehmä”.



Jussi Mäntynen: Siesta, 1924, mahonki. Turun kaupugin taidekokoelma.
Kuva. Riitta Kormano / TMK



Eläimet tuntevina ja sielukkaina

Mäntysen täyttämillä ja veistämillä eläimillä oli aina jonkinlainen henkinen olemus. Pariisissa taiteilija tutustui Antoine-Louis Baryen (1796–1875) eläinveistoksiin, joista hän tokaisi: ”Niissä on pelkkää raakaa, komeata lihasvoimaa; ne ovat liian ’eläimellisiä’ – niiltä puuttuu sielu”. Sielun etsimistä voi pitää jonkinlaisena vastaiskuna descartesilaiselle ajattelulle. "

Antropomorfismi, inhimillisten piirteiden heijastaminen eläimiin, tuli esille myös Mäntysen teosten vastaanotossa. Ernst Lampén kuvaa veistoksia: ”Hirvi on jaloin Suomen metsien eläin. Ei karhukaan sille piisaa. Karhu on humoristinen, ja humoristinen ei koskaan tee jaloa vaikutusta. Se voi vaikuttaa hyväntahtoiselta, mutta ei milloinkaan oikein juhlalliselta. Sitä paitsi puuttuu naaraskarhulta, niin kuin naisilta ylimalkaan, huumorin lahjat”.

Toivo T. Kaila kuvaili ilvesten, hirvien ja karhujen luonne-eroja: ”Siinä näkyy [ilvesten] hurja kosioleikki, joka on puolittain tappelua... Miten toisenlaista se onkaan kuin muiden suureläinten hääilo! Hirvien kosintamatka on kuin ylevä juhlakulkue, karhujen lemmenleikki mystistä, hiljaista, korpien synkkyyteen sointuvaa. Mutta olipa silti Freya, muinaisten germaanien rakkaudenjumalatar, valinnut lemmikkieläimekseen juuri tuon rajun ja julman ilvekseni, joka sai vetää hänen voitonvaunujaan yli maan piirin”.



Mäntynen pyrki taiteessa irti luonnontieteellisestä tarkkuudesta ja keskittyi tunnevaikutelmaan. Tärkeintä oli ”eläimen ilmeet, liikkeet ja mielentila”. Inhimillistäminen ohjasi samaistumiseen - taiteilija kertoi itse samaistuneensa Vanhaan karhuun.



Jussi Mäntysen karhuaiheisia veistoksia näyttelyssä.
Vasemmalla "Vanha karhu" Turun kaupungin
taidekokoelma. Kuva Riitta Kormano / TMK.

Taru Mäntysen veistokset

Tampereen taidemuseo on nyt täynnä eläinaiheita. Yläkerrassa on Wrightin veljesten luontoaiheita, keskikerroksessa Jussi Mäntysen teoksia ja alakerrassa Taru Mäntysen veistoksia. Taru on Jussin lapsenlapsi, jonka teosten aiheena eivät ole eläimet, vaan oudosti eläimellinen ihminen, kulttuuriolento.

Taru Mäntynen painottaa taiteessaan myyttejä ja kulttuurisia vertauskuvia. Veistokset houkuttelevat uppoutumaan alitajunnan syövereihin. Eläin ikään kuin purkautuu ihmisen sisältä, sielun myyttisistä syvyyksistä. Tässä näyttelyssä katsojat saavat päästää eläimellisen irti ja antaa sen asettua omaan sieluun!

Oli ilo ja kunnia saada avata näyttely, jossa eläimet saavat pääroolin.

Intendentti Riitta Kormano,
Turun Museokeskus

Kolmiulotteinen ruskea jääkarhu

Valistusajan viewmaster



Navigatio super Glaciem -litografia. Kuva: Tommi Juutilainen, Turun museokeskus

Vanha käsin väritetty etsaus kuvaa merenkulkua jäisellä merellä. Tahraisella paperilla purjelaivat keinuvat aaltoharjanteilla, taustalla on jäävuoria ja etualalla jäälautta, jolla kaksi jääkarhua. Niitä ei tosin ensi katsomalla jääkarhuiksi arvaisi muotonsa eikä varsinkaan ruskean värinsä perusteella, mutta eihän se 1700-luvulla niin tarkkaa ollut yksityiskohtien suhteen. Ensi näkemällä ei välttämättä myöskään arvaisi, että kyseessä itseasiassa on kolmiulotteinen kuva.

Tämä merimaisema edustaa painokuvaformaattia, joka aikanaan tunnettiin termeillä perspective view tai vue d’optique, suomeksi vaikkapa "optinen näkymä". Nämä painokuvat tehtiin määrättyyn standardimuotoon – ne olivat vaakasuuntaisia etsauksia, joissa itse kuva on suurin piirtein nykyisen A3-paperin kokoa ja sen alla on kuvateksti, yleensä usealla kielellä. Painotuoreet kuvat maalattiin käsin yksitellen muotoja korostavilla värialueilla, sillä niitä ei niinkään ollut tarkoitettu kehyksiin seinälle, vaan katseltaviksi kojeella, jota kutsuttiin "optiseksi diagonaalilaitteeksi", "diagonaalipeiliksi" ja lopulta "zograskoopiksi".

Zograskooppi kehitettiin 1700-luvun alkupuoliskolla. Yleisimmin se oli puisen jalustan päässä olevaan pystypaneeliin sijoitettu noin 10 cm leveä kupera linssi, jonka taakse viistosti 45 asteen kulmaan oli kiinnitetty peili. Käyttäjä istui pöydän ääressä laite edessään ja asetti katsottavan painokuvan pöytälevylle peilin alle. Linssin läpi se kuvastui peilin kääntämänä heijastumana, ja – ihmeiden ihme – se ei enää näyttänytkään kuvalta paperilla, vaan – ainakin melkein – näkymältä kaukaiseen paikkaan.

Nykykielellä voisi laitteen sanoa olleen ensimmäinen käyttöön tullut 3D-formaatti, ja sen tuottamaa vaikutusta aikalaiset kuvailivat kokemukseksi, jota nyt kutsuttaisiin termillä "virtuaalitodellisuus". Menivätpä jotkut laitteen yläluokkaisista käyttäjistä niinkin pitkälle, että julistivat zograskoopin olevan ylivertainen tapa nähdä maailmaa verrattuna matkustamiseen - vapauttihan tuo verraton laite matkanteon vaivoista ja suurten väkijoukkojen kohtaamisen masentavalta banaalisuudelta.

Laite teki käyttäjästään kykloopin

Kliinisen fysiologisessa katsannossa laitteen tehon perusteena on suuri kupera linssi, joka taittaa välissä ollessaan paperin pinnalta lähtevien valonsäteiden rataa niiden matkatessa katsojan silmiin. Sen sijaan, että säteet saapuisivat normaaliin tapaan viistosti tarjoten kummallekin silmälle erilaisen aistimuksen, ne saapuvat laitteen läpi rinnatusten. Näin molemmat silmät vastaanottavat identtisen informaation. Zograskooppi riistää käyttäjänsä aivoilta suuren osan vihjeistä, joiden perusteella havainnoidaan rakenteiden kolmiulotteisuutta ja välimatkoja.

Laite tavallaan tekee käyttäjästään kykloopin, joka astuu tutusta kaksisilmäisyydestä – binokulaarisesta stereonäkemisestä – monokulaarisen stereonäön mystisistiseen maailmaan. Binokulaaristen syvyysvihjeiden kadottua jäljelle jäävät itse kuvassa olevat perspektiivi- ja kokovihjeet ja aivoissa rakentuu niiden perusteella vaikutelma näkymästä etäisyyteen. Monokulaarisen stereonäkökokemus perustuu psyykkisiin vaikutelmiin, eikä zograskoopinkaan toimintaa voi ilmaista numeraalisesti, toisin kuin esimerkiksi mikroskoopin suurennustehoa.

Aikanaan zograskooppi oli tekniikan ihme ja herrain herkku. Laitteet ja painokuvat tulivat markkinoille 1740-luvulla Englannissa, jossa ne synnyttivät villityksen yläluokkaisissa piireissä. Tuolloin kyseessä oli vakava media, joka mahdollisti käyttäjälleen kokemuksen osallisuudesta kaupunkitilaan, vailla häiriötekijöitä ja pahoja hajuja. Laite oli varsin hintava hyödyke, maksaen kolmen-neljän viikon keskipalkan, eivätkä sillä katsotun kuvatkaan aivan halpoja olleet. Mutta saattoi köyhempikin katsella tällaisia kuvia, vaikkapa maksua vastaan markkinoiden kurkistuslaatikoissa.

　


Navigation-litografiasarja museon varastossa luetteloitavana ja tutkittavana. Kuva: Tommi Juutilainen, Museokeskus

Halpatuotantoa vailla tekijänoikeuksia

1700-luvun loppua kohden zograskooppeja ja kuvia alettiin valmistaa myös Manner-Euroopassa. Samalla aihepiiri laajeni kaupunkinäkymistä myös historiallisiin tai Raamatullisiin aiheisiin. Kokoelmaan kuuluvan merimaiseman on painanut Remondini-niminen perheyhtiö pienessä italialaisessa Bassanon kaupungissa.
　
Remondinista kehittyi eräs Euroopan tärkeimmistä painotaloista, sillä yhtiöllä oli selkeä liiketoimintavisio: halpatuotanto, jolla houkuteltiin suurta keskiluokkaista ostajakuntaa. Tämä näkyy heikkolaatuisena paperina ja huolettomana värityksenä. Tässäkin esimerkkinä olevassa kuvassa paitsi jääkarhun ruskeudessa, myös suuripiirteisyydessä, jolla taivaanrannan vaalea taustaväri on levitetty maitomaiseksi kalvoksi myös etualan laivojen mastojen päälle. Mutta kun englantilainen kuva saattoi maksaa päivän keskipalkan verran – ja huippulaatuinen viikonkin – niin Remondini-tuotanto oli ainakin puolet halvempaa.
　
Yleensäkään optisissa kuvissa ensiarvoista ei ollut taiteellinen laatu, vaan kuvattujen paikkojen tunnistettavuus. Tosin tässäkin suhteessa ajauduttiin usein sitä syvemmälle fantasiaan, mitä kaukaisempia maita tai aikoja kuvattiin. Oma lukunsa ovat tekijänoikeudet, tai niiden puute. Hyvin harvoin kustantajat palkkasivat taiteilijoita matkustamaan kuvattaviin paikkoihin, vaan painolaatat kaiverrettiin yleensä käyttämällä mallina vanhempia painokuvia.　

Optisten painokuvien tuotanto alkoi hiipua 1700-luvun lopulla.1850-luvulla tuli käyttöön stereoskooppi, jolla syvyysilluusio saavutetaan katselemalla yhtä aikaa kahta hieman eri kulmista otettua valokuvaa. Se tarjosi vakuuttavamman elämyksen ja syrjäytti ajan mittaan zograskoopin. Samoin unohtui oikeastaan koko monokulaarisen stereonäön konseptikin.
　
Nykyisin Turun museokeskuksen kokoelmaan kuuluu kolmisen kymmentä optista painokuvaa, mutta itse katsomislaite toistaiseksi uupuu, joten tarjolla olevaa elämystä on toistaiseksi hahmotettava teoreettisella tasolla – kirjallisista lähteistä omakohtaisen näkemisen sijaan.

Tommi Juutilainen


Lähteitä:
Kees Kaldenbach: Optica Prints
https://www.swaen.com/optica.php

Jan Koenderink, Maarten Wijntjes, Andrea van Doom: Zograscopic viewing
https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC3690410/

Erin C. Blake: Zograscopes, Virtual Reality and the Mapping of Polite Society in Eighteenth-Century England
http://mitp-content-server.mit.edu:18180/books/content/sectbyfn?collid=books_pres_0&id=5001&fn=9780262572286_sch_0001.pdf

Paula Manni: The Remondini Firm
https://remondiniprints.wordpress.com/history-of-the-remondini-firm/

Anni Savolainen: Elävää kuvaa ennen elokuvaa
https://www.turku.fi/blogit/kuukauden-esine/elavaa-kuvaa-ennen-elokuvaa





　

Syvälahden Formaatio-teos kertoo yhteisöllisyydestä

Taiteilijat Fanni Jokinen, Iiris Elena Rusi ja Emilia Linnavuori teoksensa edessä Formaatio-reliefin paljastustilaisuudessa. Kuva: Marjo Aurekoski-Turjas, Turun museokeskus

Turun Hirvensalon Syvälahteen on rakennettu monitoimitalo, jossa toimii koulu, kouluterveydenhuolto, päiväkoti, neuvola, kirjasto, nuorisotila sekä liikuntatilat. Rakennuksen arkkitehtuuri on ajateltu uudella tavalla. Tilat ovat kaikkien käyttäjien jaettavissa ja niitä on helppo muunnella. Tavoitteena on ollut uudenlainen, yhdessä toimimisen kulttuuri. 　

Monitoimitalon käytäville haluttiin taidetta, ja teos päädyttiin toteuttamaan Turun AMK:n kuvataidelinjan opiskelijoiden työnä. Tekijöiksi valikoituivat kuvataiteilijaopiskelijat Fanni Jokinen, Iiris Elena Rusi ja Emilia Linnavuori ja teoksen nimeksi tuli Formaatio. 　

Teos on toteutettu läpikuultavista akryylilevyistä ja puusta. Muotoon leikatut läpikuultavat värilliset levyt synnyttävät päällekkäin limittyessään uusia väriyhdistelmiä. Monimuotoiset levyt muodostavat ikään kuin korkeus- ja syvyyskäyrien kartaston.

Koko monitoimitalon yhteisöllisyyden ja yhdessä tekemisen ajatus on ollut myös Formaatio-teoksen lähtökohtana. Taiteilijat kertoivat jo teoksen luonnosvaiheessa: "Tahdomme tuoda Syvälahden kouluun muotokieltä ympäröivästä luonnosta muistuttaen samalla näennäisten erillisten muotojen avulla jokaisen yksilön kuulumisesta samaan yhteisöön, kuten saaristot nousevat samasta mannerlaatasta."

Formaatio-reliefin rauhoittavan siniset ja vihreät sekä okran ja puunväriset orgaaniset muodot kiemurtelevat nyt Syvälahden monitoimitalon käytävillä. Teos julkistettiin 29.10.2018 ja se liitetään Turun kaupungin taidekokoelmaan.　


Yksityiskohta Formaatio-teoksesta. Kuva: Marjo Aurekoski-Turjas, Turun museokeskus

Kirjoittaja:

Riina Tiainen

Kurkistuksia taiteilijaelämään

Ilmari Kaijala ja koululaisia piirustustunnilla Aurajoen rannalla noin 1940-luvun alussa. Taustalla näkyy Kristiinankadun alkupäässä oleva kivirakennus, joka myöhemmin palveli Turun kaupunginkanslian talona.

Kuva: Turun museokeskus/tuntematon kuvaaja

Kiehtova kokonaisuus lahjoitettiin Turun museokeskuksen kokoelmiin maaliskuussa 2017. Se piti sisällään turkulaisen taiteilijan Ilmari Kaijalan tyttären, vuonna 2010 edesmenneen Liisa Kaijalan aikoinaan omistamia valokuva- ja arkistoaineistoja.

Kokonaisuuteen sisältyi mm. Liisa Kaijalan valokuva-albumeja, joissa on kuvia Ilmari Kaijalan (1886-1944) perheestä ja suvusta, ystävistä, teoksista ja postuumeista näyttelyistä. Lisäksi lahjoituksessa oli kirjoja, kirjeitä, muistivihkoja ja leikekirjoja. Mukana oli myös muutama taideteos ja taiteilijan käyttämä paletti.

Museokeskuksen hallinnoimassa Turun kaupungin taidekokoelmassa on satoja Ilmari Kaijalan piirroksia ja maalauksia. Ennen vuoden 2017 lahjoitusta museon kokoelmissa oli sen sijaan vain niukasti arkisto- ja valokuva-aineistoa Ilmari Kaijalasta.

Tämän jutun yhteydessä näet muutaman esimerkin lahjoituskokoelmaan kuuluneista valokuvista ja taideteoksista. Kuvat saa isommiksi klikkaamalla.

Ylimpänä oleva valokuva esittää Ilmari Kaijalaa ja joukkoa koulupoikia Aurajoen rannalla noin 1940-luvun alussa. Kuva kertoo Ilmari Kaijalan työstä opettajana. Hän opetti piirustusta turkulaisissa oppikouluissa ja Turun piirustuskoulussa, jossa oli myös itse aikoinaan opiskellut. Hänellä oli tapana viedä koululaiset toisinaan kaupungille piirtämään. Kaijalalta itseltään tunnetaan myös runsaasti piirroksia, joissa malleina ovat olleet hänen oppilaansa. 

Ilmari Kaijala Kakskerran kirkon edustalla vuonna 1938.

Kuva: Turun museokeskus/tuntematon kuvaaja

Kesäisessä kuvassa vuodelta 1938 Ilmari Kaijala on asettunut valokuvattavaksi Kakskerran kirkon edustalle. Maalaustelineellä oleva taulu esittää samaa kirkkoa. Taiteilija näyttää varta vasten poseeraavan kuvaajalle, mutta kuvan asetelmallisuudesta huolimatta se kertoo myös jotain olennaista Kaijalasta taiteilijana ja ihmisenä. Hän nimittäin keskittyi maalauksissaan etenkin luonnon, maalaismaisemien ja kaupunkinäkymien kuvaamiseen. Luonto ja kotiseutu tulivat hänelle iän myötä entistä tärkeämmiksi. Hän vietti aikaansa mielellään maaseudulla tallentaen teoksiinsa sekä rakkaiksi tulleita maisemia rakennuksineen että ympäristön herkkiä yksityiskohtia, kuten kukkivia omenapuita ja juhannusruusuja.

Ilmari Kaijalan maalaustaide on yleensä jäänyt melko vähälle huomiolle, sillä hänet tunnetaan parhaiten mestarillisena piirtäjänä. Kaijalan piirrosten keskeisimpiä aiheita olivat muotokuvat, usein karrikoidut. Piirrostenkin joukossa on toisaalta myös runsaasti luontoaiheita, lintuja, puita ja merenrantoja.

Wilho Sjöström Ali-Kirjalassa Paraisilla Kaijalan perheen kesäpaikassa vuonna 1938. Taustalla hattu päässään on Ilmari Kaijala ja hänen vieressään puoliso Aksa Kaijala.

Kuva: Turun museokeskus/Liisa Kaijala

Kaijalan perhe ja heidän Turun seudun kulttuuripiireihin kuuluneet ystävänsä vierailivat usein maalla toistensa luona kesäisin. Perheellä, johon kuuluivat Ilmarin lisäksi puoliso Aksa, tytär Liisa ja poika Lauri (Lasse), oli kesäasuntoja vuosikymmenten varrella ainakin Paraisilla ja Rymättylässä.

Paraisten kesiin liittyy valokuva, jossa taiteilija Wilho Sjöström seisoo siveltimineen maalaustelineen edessä. Kuvan on ottanut Liisa Kaijala vuonna 1938 Paraisten Ali-Kirjalassa, jossa Kaijaloilla oli kesäpaikka. Taustalla aitan edessä näkyvät mm. Ilmari ja Aksa. Myöhemmin Ilmari Kaijala piirsi Sjöströmin humoristisen muotokuvan, joka sijoittuu samaan tilanteeseen.

Aksa Kaijala (vas.), Astrid Joutseno, Ilmari Kaijala ja Kerttu Wanne huvilan verannalla Rymättylässä n. 1940-luvun alussa.
Kuva: Turun museokeskus/tuntematon kuvaaja

Kolmas kesäkuva on otettu Rymättylässä, viulisti Kerttu Wanteen kesäasunnolla Velusmaan Kuivakarilla. Kuvassa Aksa Kaijala, pianisti Astrid Joutseno, Ilmari Kaijala ja Kerttu Wanne hänen sylissään viettävät kimaltavan aurinkoista hetkeä huvilan verannalla.

Terveisiä nuorilta taiteilijoilta

Nuorena miehenä Ilmari Kaijalalla oli tapana toisinaan lähteä kesäksi Ruoveden Kuivajärven maisemiin taiteilijaystäviensä kanssa. Noihin retkiin osallistuivat mm. Weikko Puro, Emil Rautala, Edwin Lydén, Ragnar Ungern ja Santeri Salokivi. Samat taiteilijat tunnettiin Turussa Pinellan Punaisen huoneen ryhmänä.

Museokeskuksen saamassa lahjoituskokoelmassa mukana ollut pieni korttialbumi liittyy osittain juuri ystävien kanssa tehtyihin matkoihin. Albumissa on postikortteja, joista suurimmassa osassa on kuvituksena alkuperäisiä taideteoksia.

Osa korttialbumin teoksista on Ilmari Kaijalan piirtämiä tai maalaamia, osa hänen taiteilijaystäviensä tekemiä. Ilmarin kortit on osoitettu hänen kihlatulleen, myöhemmälle vaimolleen Aksalle, muiden taiteilijoiden tekemät kortit Ilmarille ja tämän perheelle.



Ragnar Ungern maalasi akvarellin Ilmari Kaijalan saamaan postikorttiin n. 1910-luvulla. Teksti kuuluu:
Heipä hei. Terveiset Kuivajärven nuorelta kukolta. Ungern.
Täällä on kaikki kuin kultaisessa kartanaossa. Terveisii vaan! Veikko.
Kuva: Turun museokeskus/Viivi Vuorinen

Kaikki kortit ajoittuvat taiteilijoiden nuoruusvuosiin noin 1910-luvulle. Ilmari Kaijalan lisäksi korttien tekijöiksi on toistaiseksi tunnistettu Weikko Puro ja Ragnar Ungern.

Nuoret taiteilijat hakivat kansallisromantiikan hengessä innoitusta maaseudulta, eivätkä aina kovin vakavamielisesti. Ragnar Ungernin maalaamassa akvarellissa "Kuivajärven nuori kukko" tervehtii Ilmari Kaijalaa. Kuvan alapuolelle on myös Weikko Puro kirjoittanut terveisensä.

Ilmari Kaijala puolestaan on piirtänyt ja maalannut kihlatulleen Aksa Karlstedtille osoitetun postikortin kuvan, jossa pariskunta astelee niityllä. Miehellä on viikate olallaan, ja nainen kantaa haravaa. Askellus vaikuttaa kepeältä ja huolettomalta.

Kortin teksti "A. E-d hälsar" viittaa  Aksan työnantajaan, hattukauppias Alexandra Englundiin, jolla oli liike Turussa Eerikinkatu 17:ssä, St. Erikin talossa. Aksa on ollut kortin lähettämisen aikaan poissa Turusta ja Ilmari kaupungissa. Jää arvoitukseksi, esittääkö piirros Aksan ja Ilmarin yhteistä kesämuistoa vai kenties unelmaa.



Ilmari Kaijalan postikortiksi piirtämä kuva on vuodelta 1911. Teksti kuuluu: Terveisiä Turusta!A. E-d hälsar.
 Nimilyhenne viittaa Alexandra Englundiin, jonka hattukaupassa Aksa Kaijala työskenteli nuoruudestaan lähtien. Hänestä tuli kaupan omistaja Englundin kuoltua vuonna 1930.
Kuva: Turun museokeskus/Viivi Vuorinen



Korttialbumissa on myös mm. kortti, jonka Ilmari on lähettänyt Aksalle opintomatkaltaan Pariisista keväällä 1913. Ilmari on nimennyt korttiin piirtämänsä kuvan milolaiseksi Venukseksi. Taiteilija kirjoitti: "Joku kaunis huhtikuun päivä tulen Suomeen takaisin. Kirjoitas nyt minulle." Aksa Karlstedt ja Ilmari Kaijala menivät naimisiin saman vuoden heinäkuussa.

Korttialbumia vaalittiin Kaijalan perheessä aarteena vuosikymmenten ajan. Albumissa on yhteensä 18 kuvaa, joista 14 on alkuperäisiä piirrettyjä postikortteja, yksi muu piirros ja kolme painokuvaa.

Viivi Vuorinen

tutkija, Turun museokeskus, valokuvakokoelma

Uusia teoshankintoja: Harri Pälvirannan Hakatut-sarjaa

Teokset tarkastetaan taloon tuotaessa. Priimakunnossa!

Turun Museokeskus osti hiljattain tutkija-valokuvataiteilija Harri Pälvirannalta viisi Hakatut-sarjaan kuuluvaa teosta. Sarja on kuvattu Turussa, mutta kuvien kertoma tarina Turusta on karuudessaan poikkeuksellinen. Emme ole tottuneet katsomaan kuvia hakatuista ihmisistä.

Poikkeavan historian kertominen onkin ollut eräs Pälvirannan motiiveista. Sarjaan kuuluu 33 valokuvaa, joista kunkin tarkoitus on nimenomaan näyttää fyysisen yhteenoton aiheuttamat vammat ja merkit kehossa. Huolimatta siitä, että katuväkivalta on laajasti tunnistettu ongelma, ei sitä oteta Pälvirannan mukaan vakavasti. 

On eri asia nähdä haavoittuneet kasvot kuin lukea uutinen, jossa kahden ihmisen sanotaan tapelleen Kauppatorilla lauantain vastaisena yönä. Tappelut ja väkivaltaisuus ovat aina olleet osa suomalaista yöelämää. Uutisetkaan eivät kuitenkaan kuvaile katuväkivallan yksityiskohtia - niiden visuaalisesta esittämisestä puhumattakaan.

Yhteenotoista ei siis ole ollut valokuvia, ja juuri tämän Pälviranta halusi muuttaa. Kuvaamalla tilanteita jopa juuri silloin kun ne tapahtuvat - dokumentoiden tappeluitakin - hän halusi antaa kasvot suomalaiselle katuväkivallalle. Hänen mukaansa näiden fyysisten vammojen näyttäminen ei ole läheskään niin järkyttävää kuin vallitseva, hiljainen hyväksyntä katuväkivaltaa kohtaan.

Kaikki viisi teosta. Rajauksella on rajattu pois verisiä kasvoja, jotka voivat järkyttää joitain lukijoita.

Tuodessaan Museokeskuksen ostamat viisi teosta Wäinö Aaltosen Museolle Turkuun kertoi Pälviranta sarjasta lisää. Kaikki sarjan kuvat on kuvattu Hasselblad-filmikameralla keskikoon filmille. Sarja on kuvattu vuosien 2006-2007 aikana, ja silloin jo yleistyneestä digitaaliteknologiasta huolimatta juuri filmin käyttö oli merkityksellinen valinta. Tekniikka eli filmi yhdistettynä kovaan salamaan viittaa aivan 1800-luvun lopun rikoskuvastoon erityisesti New Yorkissa. Sarjaa ovat innoittaneet ainakin rikoskuvaajat Jacob Riis, WeeGee ja Enrique Metinides.

Englanninkielinen termi expose kuvaa tekniikkaa hyvin, sillä se merkitsee suomeen käännettynä yksinkertaisesti valottamista eli kuvan ottamista, mutta sanan kirjaimellinen merkitys on paljastaminen. Kuvissa paljastettua kohdetta kaikkine haavoineen tarkastellaan kaunistelemattomasti. Kaikki teokset ovat käsinvedostettuja kromogeenisia värivedoksia pohjustettuna Dibond-levylle, joiden päällä on UV-laminaatti. Myös käsinvedostaminen oli tietoinen valinta. Pälviranta myönsi, että digikuvia hän olisi todennäköisesti korjaillut ainakin jonkin verran. 

Oli mielenkiintoista kuulla taiteilijalta siitä, että tämä työtapa ei olisi ehkä enää mahdollinen. Hän kuvasi ensin yksin, ja myöhemmin kulki poliisien mukana öisin. Poliisi teki selväksi, että Pälviranta oli mukana siviilinä ja vastaisi itsestään - poliisi ei siis voisi ottaa vastuuta hänestä esimerkiksi loukkaantumisten osalta. Taiteilija ei kuulemma pääsisi enää poliisien mukaan vain allekirjoittamalla vaitiolovelvollisuuskaavakkeet ja muut, sillä erilaiset tosi-tv -sarjat ovat vaikuttaneet poliisien työhön. Toisaalta Pälviranta naurahti, ettei enää jaksaisikaan tällaisia yökeikkoja kahta vuotta.

Nainen ja lapsi katselevat teoksia. (Wäinö Aaltosen teos Tulevaisuus 1960-luvulta)

Miten taiteilija on sitten onnistunut saamaan ihmisiltä luvat kuvien ottamiseen? Pälviranta kertoi, että hänen täytyi lähestyä kuvattavia oman eettisen harkintansa varassa. Toisin sanoen: hän päätti itse, kuka oli tarpeeksi hyvässä kunnossa ymmärtääkseen projektin luonteen. Luvat kysyttiin suullisesti, ja kullekin kuvattavalle hän kertoi koostavansa teossarjaa, joka tutkii väkivallan arkipäiväisyyttä.

Erästä kuvaa taiteilija joutui käymään läpi kuvattavan kanssa näyttelyn jo avauduttua. Kyseisen henkilön isä oli nähnyt lapsensa kuvan Ylen televisiouutisissa, ja kuvattu otti sen vuoksi yhteyttä Pälvirantaan. Tapaus osoitti, että toinen media voi helposti antaa vääristyneen vaikutelman samasta aiheesta.

Pälviranta keskusteli henkilön kanssa puhelimitse, ja hyvähenkisen keskustelun aikana tälle selveni paremmin tekijän näkökulma aiheeseen. Vaikka keskustelu vaikutti ensin riittäneen asian käsittelyyn, pian Pälvirantaan otti yhteyttä myös lakimies saman kuvan tiimoilta. Asia lopulta selvisi ilman tutkintapyyntöä. On toki ymmärrettävää, että aihe voi tuntua arkaluontoiselta ja vaikealta. Luvan saaminen on merkittävä osa työtä, sillä ilman sitä tällaisessa projektissa mahdollisia syytteitä olisivat olleet kaupallinen hyväksikäyttö, yksityisyyden loukkaaminen ja kunnianloukkaus.

Juuri tästä syntyy Hakatut-sarjan sähköisyys: Pälviranta on tehnyt pitkäjänteisesti sarjaa, joka tuntuu intiimiltä, yksityiseltä, pelottavaltakin. Kyseessä on todellakin ainutlaatuinen lisäys tarinaan, jota Turusta kerrotaan.


Lisää aiheesta: 
Kaleva.fi: Veren väri vaihtelee
Taiteilija: Toden tuntua galleriassa
Blazm: Harri Pälviranta: Battered
Mustekala.info: Harri Pälviranta, Hakatut/Battered, Galleria Uusitalo 29.11. – 21.12.2007
Suomen valokuvataiteen museo: Ihmisiä suviyössä


Anni Savolainen
Korkeakouluharjoittelija
Turun museokeskus

Piirustussali yliopistolla, seppelepäisiä kentaureja ja kuumottavat kisällinäytteet

Turun Museokeskuksen kokoelmiin kuuluu 262 kappaletta kisällinäytteitä ja oppipoikien harjoitustöitä – siis teoksia aivan ensimmäisiltä turkulaisilta taideopiskelijoilta Turun piirustuskoulussa ja sitä ennenkin. Oppilaitos on sitten alkunsa, vuoden 1830 jälkeen muuttanut niin nimeä, muotoa kuin osoitettakin, mutta se on yhä olemassa: nykyään se on osa Turun taideakatemiaa, joka sijaitsee vanhassa köysitehtaassa Linnankadulla.

Nykyiset taideopinnot ovat aika kaukana 1800-luvun kisällien opeista. Oppipoika-kisälli-mestari –hierarkia oli tuohon aikaan tyypillinen menettely ammattikuntalaitoksissa. Taiteentekijä aloitti oppipoikana, sai kisällin arvon ja tuli nimitetyksi mestariksi sitten, kun kisällinäyte oli hyväksytysti suoritettu.

Museokeskuksen kisällinäytteet ja oppipoikien harjoitustyöt ovat vuosilta 1769-1866. Eräitä toistuvia aiheita niiden joukossa ovat sotilaiden kasvokuvat, freskot, kapiteelit, friisit, akantuslehtiä ja muuta kasvillisuutta esittävä koristetaide, raamatulliset aiheet, antiikin aikaiset vaatteet ja erilaiset mahtipontiset maisemat, etenkin purjehtimiseen liittyvät. Värienkäyttö on useimmissa hillittyä, ja monet onkin tehty ainoastaan joko hiilellä tai punaisella liidulla. Kutakin vuosikymmentä selkeästi leimaa tietynlainen tyyli ja aihe.

Tämän tekstin yhteyteen valitsin näytteitä, jotka erottuivat edukseen: yhdessä näkyy museon toteuttama reprokuvaus eli teoksen valokuvaus repropöydällä, toisessa koomisen vihainen, seppelepäinen kentauri ja kolmannessa poikkeuksellisen värikkäät kuviot, jonka valkoiset laineilevat viivat tuovat työhön jopa moderneja sävyjä.

Turun piirustuskoulua käytetään kattoterminä turkulaiselle taideoppilaitokselle, joka on ollut vuosisatojen aikana siis Turun maalariammattikunnan koulu (1830-1851), Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulu (1852-1906) ja Turun Taideyhdistyksen piirustuskoulu (1907-1996). Suuri osa Museokeskuksen kokoelmiin kuuluvista töistä on siis Turun maalariammattikunnan koulun ajoilta. Koulun liityttyä Turun Taideakatemiaan vuonna 1997 termiä Turun piirustuskoulu ei ole enää käytetty samalla painokkuudella kuin ennen, vaikka piirustuskoulun ja sen perinteiden nähdäänkin olevan olemassa edelleen, mutta eri nimellä ja eri muodossa.

Kun puhutaan Turun piirustuskoulusta, se merkitsee ennen kaikkea Suomen ensimmäistä varsinaista taidekoulua. Aivan alussa instituution korrekti nimi oli siis ”Turun maalariammattikunnan koulu”, mutta nimet menevät helposti sekaisin, kun nyt 188-vuotiaaseen kouluun viitataan niin yleisesti Turun piirustuskouluna.

Taideopetusta oli tosin järjestetty Turussa ennenkin. Vuosina 1707-1828 Turun akatemiassa opetettiin piirustusta siihen asti, kun yliopisto siirrettiin Turun palon vuoksi Helsinkiin. Turun maalariammattikunta oli pystyssä pari vuotta myöhemmin, joten hanketta ajoi selvästi päämäärätietoinen halu synnyttää vihdoin Suomen ensimmäinen oikea taidekoulu: olihan Euroopassa, etenkin Ranskassa, ollut taidekouluja jo 1600-luvulta lähtien.

Varsinaisen taidekoulun perustaminen olikin suomalaisen taiteen näkökulmasta käänteentekevä juttu, sillä taideopetusta sai tuohon aikaan vain ulkomailla. Naiset pääsivät kouluun kuitenkin vasta 1852. Euroopan tasolla tämä oli tosin vielä poikkeuksellista, sillä Turun koulu oli ensimmäisiä, jossa naisia otettiin oppilaiksi.

On epäselvää, missä koulu toimi maalariammattikunnan aloittaessa. Sittemmin, noin 1840-1870 –luvuilla koulu toimi sen perustajan, maalarimestari Carl Gustaf Söderstrandin talossa Piispankatu 8:ssa. Söderstrandia, joka oli koulun ensimmäinen opettaja, seurasi tehtävässä Robert Wilhelm Ekman. Hänen aikanaan eli vuosina 1846–1873 koulu sijaitsi edelleen Piispankadulla, nykyisen Åbo Akademin Axelia-rakennuksen kohdalla. Tämän jälkeen koulu siirtyi muutamaksi vuodeksi nykyisen Kauppatorin eli silloisen Aleksanterin torin laidalle, tiloihin ortodoksisen kirkon vierellä. Matka jatkui taas vuonna 1877, kun koulu toimi Tuomiokirkontori 3:ssa.

Vuosina 1852-1905 Turun maalariammattikuntaa johti Helsingistä käsin Suomen taideyhdistys. Kun sitten paikallisesta taideyhdistyksestä tuli koulun ylläpitäjä, koulun nimeksi tuli Turun Taideyhdistyksen piirustuskoulu vuonna 1906. Samalla koulun tilat siirtyivät vastavalmistuneeseen Turun taidemuseoon. Valoisaan, majesteettiseen, inspiroivaan taidemuseoon!

Ennen Taideakatemiaan siirtymistä väliin mahtui monta vuosikymmentä, jolloin tämä Turun Taideyhdistyksen piirustuskoulu toimi kaupunginkirjaston pihakorttelissa, joka on 1700-luvulla rakennettu, entinen maaherran talo. Vuonna 1997 koulu liittyi Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemiaan, missä se tarkalleen ottaen on nyt osa kuvataiteen koulutuksen ohjelmaa.

Turun piirustuskoulun alumneja ovat monet Suomen suuriruhtinaskunnan ja tasavallan menestyneimmät kuvataiteilijat kuten Wäinö Aaltonen. Koulun oppilaista ainakin Ismo Kajander (1939-), Otto Mäkilä (1904-1955) ja Victor Westerholm (1860-1919) ovat toimineet myös oppilaitoksen rehtoreina tai johtajina.

Anni Savolainen
Korkeakouluharjoittelija
Turun museokeskus