torstai 29. marraskuuta 2018

Kolmiulotteinen ruskea jääkarhu

Valistusajan viewmaster




Navigatio super Glaciem -litografia. Kuva: Tommi Juutilainen, Turun museokeskus

Vanha käsin väritetty etsaus kuvaa merenkulkua jäisellä merellä. Tahraisella paperilla purjelaivat keinuvat aaltoharjanteilla, taustalla on jäävuoria ja etualalla jäälautta, jolla kaksi jääkarhua. Niitä ei tosin ensi katsomalla jääkarhuiksi arvaisi muotonsa eikä varsinkaan ruskean värinsä perusteella, mutta eihän se 1700-luvulla niin tarkkaa ollut yksityiskohtien suhteen. Ensi näkemällä ei välttämättä myöskään arvaisi, että kyseessä itseasiassa on kolmiulotteinen kuva.

Tämä merimaisema edustaa painokuvaformaattia, joka aikanaan tunnettiin termeillä perspective view tai vue d’optique, suomeksi vaikkapa "optinen näkymä". Nämä painokuvat tehtiin määrättyyn standardimuotoon – ne olivat vaakasuuntaisia etsauksia, joissa itse kuva on suurin piirtein nykyisen A3-paperin kokoa ja sen alla on kuvateksti, yleensä usealla kielellä. Painotuoreet kuvat maalattiin käsin yksitellen muotoja korostavilla värialueilla, sillä niitä ei niinkään ollut tarkoitettu kehyksiin seinälle, vaan katseltaviksi kojeella, jota kutsuttiin "optiseksi diagonaalilaitteeksi", "diagonaalipeiliksi" ja lopulta "zograskoopiksi".

Zograskooppi kehitettiin 1700-luvun alkupuoliskolla. Yleisimmin se oli puisen jalustan päässä olevaan pystypaneeliin sijoitettu noin 10 cm leveä kupera linssi, jonka taakse viistosti 45 asteen kulmaan oli kiinnitetty peili. Käyttäjä istui pöydän ääressä laite edessään ja asetti katsottavan painokuvan pöytälevylle peilin alle. Linssin läpi se kuvastui peilin kääntämänä heijastumana, ja – ihmeiden ihme – se ei enää näyttänytkään kuvalta paperilla, vaan – ainakin melkein – näkymältä kaukaiseen paikkaan.

Nykykielellä voisi laitteen sanoa olleen ensimmäinen käyttöön tullut 3D-formaatti, ja sen tuottamaa vaikutusta aikalaiset kuvailivat kokemukseksi, jota nyt kutsuttaisiin termillä "virtuaalitodellisuus". Menivätpä jotkut laitteen yläluokkaisista käyttäjistä niinkin pitkälle, että julistivat zograskoopin olevan ylivertainen tapa nähdä maailmaa verrattuna matkustamiseen - vapauttihan tuo verraton laite matkanteon vaivoista ja suurten väkijoukkojen kohtaamisen masentavalta banaalisuudelta.



Laite teki käyttäjästään kykloopin

Kliinisen fysiologisessa katsannossa laitteen tehon perusteena on suuri kupera linssi, joka taittaa välissä ollessaan paperin pinnalta lähtevien valonsäteiden rataa niiden matkatessa katsojan silmiin. Sen sijaan, että säteet saapuisivat normaaliin tapaan viistosti tarjoten kummallekin silmälle erilaisen aistimuksen, ne saapuvat laitteen läpi rinnatusten. Näin molemmat silmät vastaanottavat identtisen informaation. Zograskooppi riistää käyttäjänsä aivoilta suuren osan vihjeistä, joiden perusteella havainnoidaan rakenteiden kolmiulotteisuutta ja välimatkoja.

Laite tavallaan tekee käyttäjästään kykloopin, joka astuu tutusta kaksisilmäisyydestä – binokulaarisesta stereonäkemisestä – monokulaarisen stereonäön mystisistiseen maailmaan. Binokulaaristen syvyysvihjeiden kadottua jäljelle jäävät itse kuvassa olevat perspektiivi- ja kokovihjeet ja aivoissa rakentuu niiden perusteella vaikutelma näkymästä etäisyyteen. Monokulaarisen stereonäkökokemus perustuu psyykkisiin vaikutelmiin, eikä zograskoopinkaan toimintaa voi ilmaista numeraalisesti, toisin kuin esimerkiksi mikroskoopin suurennustehoa.

Aikanaan zograskooppi oli tekniikan ihme ja herrain herkku. Laitteet ja painokuvat tulivat markkinoille 1740-luvulla Englannissa, jossa ne synnyttivät villityksen yläluokkaisissa piireissä. Tuolloin kyseessä oli vakava media, joka mahdollisti käyttäjälleen kokemuksen osallisuudesta kaupunkitilaan, vailla häiriötekijöitä ja pahoja hajuja. Laite oli varsin hintava hyödyke, maksaen kolmen-neljän viikon keskipalkan, eivätkä sillä katsotun kuvatkaan aivan halpoja olleet. Mutta saattoi köyhempikin katsella tällaisia kuvia, vaikkapa maksua vastaan markkinoiden kurkistuslaatikoissa.

 



Navigation-litografiasarja museon varastossa luetteloitavana ja tutkittavana. Kuva: Tommi Juutilainen, Museokeskus

Halpatuotantoa vailla tekijänoikeuksia

1700-luvun loppua kohden zograskooppeja ja kuvia alettiin valmistaa myös Manner-Euroopassa. Samalla aihepiiri laajeni kaupunkinäkymistä myös historiallisiin tai Raamatullisiin aiheisiin. Kokoelmaan kuuluvan merimaiseman on painanut Remondini-niminen perheyhtiö pienessä italialaisessa Bassanon kaupungissa.
 
Remondinista kehittyi eräs Euroopan tärkeimmistä painotaloista, sillä yhtiöllä oli selkeä liiketoimintavisio: halpatuotanto, jolla houkuteltiin suurta keskiluokkaista ostajakuntaa. Tämä näkyy heikkolaatuisena paperina ja huolettomana värityksenä. Tässäkin esimerkkinä olevassa kuvassa paitsi jääkarhun ruskeudessa, myös suuripiirteisyydessä, jolla taivaanrannan vaalea taustaväri on levitetty maitomaiseksi kalvoksi myös etualan laivojen mastojen päälle. Mutta kun englantilainen kuva saattoi maksaa päivän keskipalkan verran – ja huippulaatuinen viikonkin – niin Remondini-tuotanto oli ainakin puolet halvempaa.
 
Yleensäkään optisissa kuvissa ensiarvoista ei ollut taiteellinen laatu, vaan kuvattujen paikkojen tunnistettavuus. Tosin tässäkin suhteessa ajauduttiin usein sitä syvemmälle fantasiaan, mitä kaukaisempia maita tai aikoja kuvattiin. Oma lukunsa ovat tekijänoikeudet, tai niiden puute. Hyvin harvoin kustantajat palkkasivat taiteilijoita matkustamaan kuvattaviin paikkoihin, vaan painolaatat kaiverrettiin yleensä käyttämällä mallina vanhempia painokuvia. 

Optisten painokuvien tuotanto alkoi hiipua 1700-luvun lopulla.1850-luvulla tuli käyttöön stereoskooppi, jolla syvyysilluusio saavutetaan katselemalla yhtä aikaa kahta hieman eri kulmista otettua valokuvaa. Se tarjosi vakuuttavamman elämyksen ja syrjäytti ajan mittaan zograskoopin. Samoin unohtui oikeastaan koko monokulaarisen stereonäön konseptikin.
 
Nykyisin Turun museokeskuksen kokoelmaan kuuluu kolmisen kymmentä optista painokuvaa, mutta itse katsomislaite toistaiseksi uupuu, joten tarjolla olevaa elämystä on toistaiseksi hahmotettava teoreettisella tasolla – kirjallisista lähteistä omakohtaisen näkemisen sijaan.

Tommi Juutilainen


Lähteitä:
Kees Kaldenbach: Optica Prints

https://www.swaen.com/optica.php

Jan Koenderink, Maarten Wijntjes, Andrea van Doom: Zograscopic viewing

https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC3690410/

Erin C. Blake: Zograscopes, Virtual Reality and the Mapping of Polite Society in Eighteenth-Century England
http://mitp-content-server.mit.edu:18180/books/content/sectbyfn?collid=books_pres_0&id=5001&fn=9780262572286_sch_0001.pdf

Paula Manni: The Remondini Firm
https://remondiniprints.wordpress.com/history-of-the-remondini-firm/

Anni Savolainen: Elävää kuvaa ennen elokuvaa
https://www.turku.fi/blogit/kuukauden-esine/elavaa-kuvaa-ennen-elokuvaa





 

maanantai 19. marraskuuta 2018

Syvälahden Formaatio-teos kertoo yhteisöllisyydestä

Taiteilijat Fanni Jokinen, Iiris Elena Rusi ja Emilia Linnavuori teoksensa edessä Formaatio-reliefin paljastustilaisuudessa. Kuva: Marjo Aurekoski-Turjas, Turun museokeskus
Turun Hirvensalon Syvälahteen on rakennettu monitoimitalo, jossa toimii koulu, kouluterveydenhuolto, päiväkoti, neuvola, kirjasto, nuorisotila sekä liikuntatilat. Rakennuksen arkkitehtuuri on ajateltu uudella tavalla. Tilat ovat kaikkien käyttäjien jaettavissa ja niitä on helppo muunnella. Tavoitteena on ollut uudenlainen, yhdessä toimimisen kulttuuri.  

Monitoimitalon käytäville haluttiin taidetta, ja teos päädyttiin toteuttamaan Turun AMK:n kuvataidelinjan opiskelijoiden työnä. Tekijöiksi valikoituivat kuvataiteilijaopiskelijat Fanni Jokinen, Iiris Elena Rusi ja Emilia Linnavuori ja teoksen nimeksi tuli Formaatio.  

Teos on toteutettu läpikuultavista akryylilevyistä ja puusta. Muotoon leikatut läpikuultavat värilliset levyt synnyttävät päällekkäin limittyessään uusia väriyhdistelmiä. Monimuotoiset levyt muodostavat ikään kuin korkeus- ja syvyyskäyrien kartaston.

Koko monitoimitalon yhteisöllisyyden ja yhdessä tekemisen ajatus on ollut myös Formaatio-teoksen lähtökohtana. Taiteilijat kertoivat jo teoksen luonnosvaiheessa: "Tahdomme tuoda Syvälahden kouluun muotokieltä ympäröivästä luonnosta muistuttaen samalla näennäisten erillisten muotojen avulla jokaisen yksilön kuulumisesta samaan yhteisöön, kuten saaristot nousevat samasta mannerlaatasta."


Formaatio-reliefin rauhoittavan siniset ja vihreät sekä okran ja puunväriset orgaaniset muodot kiemurtelevat nyt Syvälahden monitoimitalon käytävillä. Teos julkistettiin 29.10.2018 ja se liitetään Turun kaupungin taidekokoelmaan.
 


Yksityiskohta Formaatio-teoksesta. Kuva: Marjo Aurekoski-Turjas, Turun museokeskus


Kirjoittaja:
Riina Tiainen

torstai 8. marraskuuta 2018

Kurkistuksia taiteilijaelämään

Ilmari Kaijala ja koululaisia piirustustunnilla Aurajoen rannalla noin 1940-luvun alussa. Taustalla näkyy Kristiinankadun alkupäässä oleva kivirakennus, joka myöhemmin palveli Turun kaupunginkanslian talona.
Kuva: Turun museokeskus/tuntematon kuvaaja
Kiehtova kokonaisuus lahjoitettiin Turun museokeskuksen kokoelmiin maaliskuussa 2017. Se piti sisällään turkulaisen taiteilijan Ilmari Kaijalan tyttären, vuonna 2010 edesmenneen Liisa Kaijalan aikoinaan omistamia valokuva- ja arkistoaineistoja.

Kokonaisuuteen sisältyi mm. Liisa Kaijalan valokuva-albumeja, joissa on kuvia Ilmari Kaijalan (1886-1944) perheestä ja suvusta, ystävistä, teoksista ja postuumeista näyttelyistä. Lisäksi lahjoituksessa oli kirjoja, kirjeitä, muistivihkoja ja leikekirjoja. Mukana oli myös muutama taideteos ja taiteilijan käyttämä paletti.

Museokeskuksen hallinnoimassa Turun kaupungin taidekokoelmassa on satoja Ilmari Kaijalan piirroksia ja maalauksia. Ennen vuoden 2017 lahjoitusta museon kokoelmissa oli sen sijaan vain niukasti arkisto- ja valokuva-aineistoa Ilmari Kaijalasta.

Tämän jutun yhteydessä näet muutaman esimerkin lahjoituskokoelmaan kuuluneista valokuvista ja taideteoksista. Kuvat saa isommiksi klikkaamalla.

Ylimpänä oleva valokuva esittää Ilmari Kaijalaa ja joukkoa koulupoikia Aurajoen rannalla noin 1940-luvun alussa. Kuva kertoo Ilmari Kaijalan työstä opettajana. Hän opetti piirustusta turkulaisissa oppikouluissa ja Turun piirustuskoulussa, jossa oli myös itse aikoinaan opiskellut. Hänellä oli tapana viedä koululaiset toisinaan kaupungille piirtämään. Kaijalalta itseltään tunnetaan myös runsaasti piirroksia, joissa malleina ovat olleet hänen oppilaansa. 
Ilmari Kaijala Kakskerran kirkon edustalla vuonna 1938.
Kuva: Turun museokeskus/tuntematon kuvaaja

Kesäisessä kuvassa vuodelta 1938 Ilmari Kaijala on asettunut valokuvattavaksi Kakskerran kirkon edustalle. Maalaustelineellä oleva taulu esittää samaa kirkkoa. Taiteilija näyttää varta vasten poseeraavan kuvaajalle, mutta kuvan asetelmallisuudesta huolimatta se kertoo myös jotain olennaista Kaijalasta taiteilijana ja ihmisenä. Hän nimittäin keskittyi maalauksissaan etenkin luonnon, maalaismaisemien ja kaupunkinäkymien kuvaamiseen. Luonto ja kotiseutu tulivat hänelle iän myötä entistä tärkeämmiksi. Hän vietti aikaansa mielellään maaseudulla tallentaen teoksiinsa sekä rakkaiksi tulleita maisemia rakennuksineen että ympäristön herkkiä yksityiskohtia, kuten kukkivia omenapuita ja juhannusruusuja.

Ilmari Kaijalan maalaustaide on yleensä jäänyt melko vähälle huomiolle, sillä hänet tunnetaan parhaiten mestarillisena piirtäjänä. Kaijalan piirrosten keskeisimpiä aiheita olivat muotokuvat, usein karrikoidut. Piirrostenkin joukossa on toisaalta myös runsaasti luontoaiheita, lintuja, puita ja merenrantoja.
Wilho Sjöström Ali-Kirjalassa Paraisilla Kaijalan perheen kesäpaikassa vuonna 1938. Taustalla hattu päässään on Ilmari Kaijala ja hänen vieressään puoliso Aksa Kaijala.
Kuva: Turun museokeskus/Liisa Kaijala
Kaijalan perhe ja heidän Turun seudun kulttuuripiireihin kuuluneet ystävänsä vierailivat usein maalla toistensa luona kesäisin. Perheellä, johon kuuluivat Ilmarin lisäksi puoliso Aksa, tytär Liisa ja poika Lauri (Lasse), oli kesäasuntoja vuosikymmenten varrella ainakin Paraisilla ja Rymättylässä.

Paraisten kesiin liittyy valokuva, jossa taiteilija Wilho Sjöström seisoo siveltimineen maalaustelineen edessä. Kuvan on ottanut Liisa Kaijala vuonna 1938 Paraisten Ali-Kirjalassa, jossa Kaijaloilla oli kesäpaikka. Taustalla aitan edessä näkyvät mm. Ilmari ja Aksa. Myöhemmin Ilmari Kaijala piirsi Sjöströmin humoristisen muotokuvan, joka sijoittuu samaan tilanteeseen.

Aksa Kaijala (vas.), Astrid Joutseno, Ilmari Kaijala ja Kerttu Wanne huvilan verannalla Rymättylässä n. 1940-luvun alussa.
Kuva: Turun museokeskus/tuntematon kuvaaja
Kolmas kesäkuva on otettu Rymättylässä, viulisti Kerttu Wanteen kesäasunnolla Velusmaan Kuivakarilla. Kuvassa Aksa Kaijala, pianisti Astrid Joutseno, Ilmari Kaijala ja Kerttu Wanne hänen sylissään viettävät kimaltavan aurinkoista hetkeä huvilan verannalla.

Terveisiä nuorilta taiteilijoilta

Nuorena miehenä Ilmari Kaijalalla oli tapana toisinaan lähteä kesäksi Ruoveden Kuivajärven maisemiin taiteilijaystäviensä kanssa. Noihin retkiin osallistuivat mm. Weikko Puro, Emil Rautala, Edwin Lydén, Ragnar Ungern ja Santeri Salokivi. Samat taiteilijat tunnettiin Turussa Pinellan Punaisen huoneen ryhmänä.

Museokeskuksen saamassa lahjoituskokoelmassa mukana ollut pieni korttialbumi liittyy osittain juuri ystävien kanssa tehtyihin matkoihin. Albumissa on postikortteja, joista suurimmassa osassa on kuvituksena alkuperäisiä taideteoksia.

Osa korttialbumin teoksista on Ilmari Kaijalan piirtämiä tai maalaamia, osa hänen taiteilijaystäviensä tekemiä. Ilmarin kortit on osoitettu hänen kihlatulleen, myöhemmälle vaimolleen Aksalle, muiden taiteilijoiden tekemät kortit Ilmarille ja tämän perheelle.

Ragnar Ungern maalasi akvarellin Ilmari Kaijalan saamaan postikorttiin n. 1910-luvulla. Teksti kuuluu:
Heipä hei. Terveiset Kuivajärven nuorelta kukolta. Ungern.
Täällä on kaikki kuin kultaisessa kartanaossa. Terveisii vaan! Veikko.
Kuva: Turun museokeskus/Viivi Vuorinen
Kaikki kortit ajoittuvat taiteilijoiden nuoruusvuosiin noin 1910-luvulle. Ilmari Kaijalan lisäksi korttien tekijöiksi on toistaiseksi tunnistettu Weikko Puro ja Ragnar Ungern.

Nuoret taiteilijat hakivat kansallisromantiikan hengessä innoitusta maaseudulta, eivätkä aina kovin vakavamielisesti. Ragnar Ungernin maalaamassa akvarellissa "Kuivajärven nuori kukko" tervehtii Ilmari Kaijalaa. Kuvan alapuolelle on myös Weikko Puro kirjoittanut terveisensä.

Ilmari Kaijala puolestaan on piirtänyt ja maalannut kihlatulleen Aksa Karlstedtille osoitetun postikortin kuvan, jossa pariskunta astelee niityllä. Miehellä on viikate olallaan, ja nainen kantaa haravaa. Askellus vaikuttaa kepeältä ja huolettomalta.
Kortin teksti "A. E-d hälsar" viittaa  Aksan työnantajaan, hattukauppias Alexandra Englundiin, jolla oli liike Turussa Eerikinkatu 17:ssä, St. Erikin talossa. Aksa on ollut kortin lähettämisen aikaan poissa Turusta ja Ilmari kaupungissa. Jää arvoitukseksi, esittääkö piirros Aksan ja Ilmarin yhteistä kesämuistoa vai kenties unelmaa.


Ilmari Kaijalan postikortiksi piirtämä kuva on vuodelta 1911. Teksti kuuluu: Terveisiä Turusta!A. E-d hälsar.
 Nimilyhenne viittaa Alexandra Englundiin, jonka hattukaupassa Aksa Kaijala työskenteli nuoruudestaan lähtien. Hänestä tuli kaupan omistaja Englundin kuoltua vuonna 1930.
Kuva: Turun museokeskus/Viivi Vuorinen

Korttialbumissa on myös mm. kortti, jonka Ilmari on lähettänyt Aksalle opintomatkaltaan Pariisista keväällä 1913. Ilmari on nimennyt korttiin piirtämänsä kuvan milolaiseksi Venukseksi. Taiteilija kirjoitti: "Joku kaunis huhtikuun päivä tulen Suomeen takaisin. Kirjoitas nyt minulle." Aksa Karlstedt ja Ilmari Kaijala menivät naimisiin saman vuoden heinäkuussa.

Korttialbumia vaalittiin Kaijalan perheessä aarteena vuosikymmenten ajan. Albumissa on yhteensä 18 kuvaa, joista 14 on alkuperäisiä piirrettyjä postikortteja, yksi muu piirros ja kolme painokuvaa.



Viivi Vuorinen
tutkija, Turun museokeskus, valokuvakokoelma