Ensin muistetaan sairaus. Ruotsin kuningas Eerik XIV Turun kaupungin taidekokoelman kolmessa teoksessa

Nyt vietetään mielenterveysviikkoa.  Viikko aloitettiin sunnuntaina 17.11. sytyttämällä kynttilöitä itsemurhan tehneiden muistolle eri puolilla Suomea. Viikon teemana on tänä vuonna ”Diagnoosina ihminen -sairauksista huolimatta”.

Tarkastelemme lyhyesti Ruotsin ”hulluna kuninkaana” pidettyä Eerik XIV:tä ja sitä, miten taiteilijat ovat kuvanneet Eerikiä kolmessa teoksessa. Miten Eerik näyttäytyy katsojille, kun mielisairaus on vaikuttanut hänen maineeseensa vuosisatojen ajan?  Näkyykö teoksissa Eerik XIV itse, se Eerik, joka on jäänyt sairautensa varjoon?

Eerik XIV syntyi joulukuun 13. päivä vuonna 1533 Kustaa Vaasalle ja hänen ensimmäiselle vaimolleen Katariina Saksi-Lauenburgilaiselle ja oli heidän ainoa poikansa. Eerik hallitsi Ruotsin kuninkaana vuodet 1560–1568. Hänen lyhyt hallintonsa päättyi kapinaan, jonka jälkeen hallitsijan tittelin sai Eerikin veli Juhana. Eerik meni naimisiin rahvaaseen kuuluneen Kaarina Maununtyttären kanssa 1568: tätä avioliittoa eivät aateliset hyväksyneet, mikä johti Eerikin vallasta syöksemiseen. Eerik vietti loppuelämänsä erossa vaimostaan ja lapsistaan, vankilassa, jossa Eerik kuoli 26. päivä helmikuuta 1577. Kuolinsyy ei ole varmuudella tiedossa, tosin Erikin veljen Juhana III:n epäillään myrkyttäneen hänet.

Tuntematon, Erik XIV, s.a., öljy kankaalle,
Turun kaupungin taidekokoelma. Kuva: TMK.

Eerikistä on säilynyt useita aikalaisten tekemiä muotokuvia. Niissä hänet esitetään, kuten kaikki muut kuninkaat, ylväänä ja rikkaana hallitsijana. Erityisen tunnettuja ovat Eerikin hovimaalarin, flaamilaisen Domenicus Verwiltin muotokuvat. Turun kaupungin taidekokoelman tuntemattoman tekijän Erik XIV -maalaus kuvaa kuningasta pukeutuneena kärpännahkaviittaan. Muotokuvasta on useita eri taiteilijoiden tekemiä versioita Ruotsissa. Esimerkiksi Ulrika Pasch on maalannut toisinnon kärpännahkaviittaisesta Eerikistä 1700-luvulla: monien muiden Eerikin muotokuvien tavoin se on löydettävissä Ruotsin kansallismuseon kokoelmista (klikkaa tästä nähdäksesi kuvan).

Eerik XIV:n tarina on osa turkulaista mielenterveyden ja mielenterveyden hoidon historiaa. Eerikin suomalaissyntyinen vaimo Kaarina Maununtytär esiintyy useissa taidekokoelman teoksissa yhdessä Eerikin kanssa. Kaarinalla vaikuttaa olevan erityinen asema suomalaisten historiallisessa mielikuvituksessa. Hän oli kuninkaan rakastajattarena ja kuningattarena monien juorujen aihe: toisaalta hänen uskottiin noituneen miehensä ja aiheuttaneen näin tämän mielisairauden, toisaalta häntä pidettiin ainoana, joka pystyi rauhoittamaan vainoharhaisen kuninkaan. Eerikin sairastumista ja hänen suhdettaan Kaarina Maununtyttäreen on käsitelty taideteoksissa vuosisatoja Eerikin kuoleman jälkeen. Turkulaissyntyinen taidemaalari Erik Johan Löfgren kuvaa paria vuoden 1864 teoksessaan Eerik XIV ja Kaarina Maununtytär (teos on Suomen valtion omistuksessa ja esillä Ateneumissa). Romantisoitu melankolia, kaipaus ja sairauden jatkuva läsnäolo esiintyvät aiheina Eerikin ja Kaarinan kuvauksissa.

Erkki Nurmelan unenomainen teos Erik XIV ja Kaarina Maununtytär kuvaa puolestaan Eerikiä ja hänen perhettään. Eerikin keltainen pää erottuu punaisesta taustasta ja vaimonsa Kaarinan ja lapsensa punertavista hahmoista. Vallasta syöstyn kuninkaan pään päällä leijuu tummempi ihmishahmo, ja hänen kasvojensa alla näkyvät kaksi punaista silmää. Voi olla, että punertavat hahmot viittaavat Eerikin kehittyvään, häntä alati ympäröivään sairauteen, joiden varjoon Eerikin perhe jää. Nämä näyt on esitetty Eerikistä osittain erillisinä ja osittain häneen liittyneinä, sillä valkoinen, Eerikin parran mallia tavoitteleva kolmiomainen muoto vie katseen kohti pieniä silmiä. Toisaalta hahmot Eerikin ympärillä saattavat symboloida yksinäistä vankeutta, jolloin hän pystyi vain muistelemaan puolisoaan ja lapsiaan. Punaiseen verhotut hahmot taas liittyvät juuri menneisyyden haamuihin ja vainoharhaan, jotka kiusasivat Eerikiä hänen mielenterveytensä järkyttyä. Kaikki tämä tapahtuu taulussa, jonka muoto on abstrahoitu Eerikin päästä ja parrasta.

Erkki Nurmela, Erik XIV ja Kaarina Maununtytär, 1990, 

lyijykynä ja vesiväri. Turun kaupungin taidekokoelma.  

Kuva: Margareta Willner-Rönnholm / TMK.

Lauri Vahteran Erik XIV vankila Turun linnassa  -maalauksen takana on painokuva, jossa Eerik istuu ruokapöydän ääressä lusikka oikeassa kädessään. Kuvaan on liitetty tekstinä ajoitus vuoden 1577 helmikuulle, Eerikin viimeiselle elinkuukaudelle. Eerik on esitetty uhmakkaana, käsi ja katse ylöspäin kohotettuina. Teos kuvaa todennäköisesti Eerikin viimeisestä ateriaa ja hernekeittoa, jonka uskottiin sisältäneen myrkkyä. Kuninkaan katse on vihainen, melkeinpä kyllästynyt. Voi vain aavistaa, mitä seitsemän vuoden vankeus ja ero perheestä olivat tehneet Eerikille.

Painokuva Lauri Vahteran teoksen 

Erik XIV vankila Turun linnassa (1930–1940) taustaleyllä, 

Turun kaupungin taidekokoelma  

Kuva: Margareta Willner-Rönnholm / TMK.

Monet taiteilijat ovat löytäneet omia lähestymistapojaan Eerik XIV:n elämän käsittelyyn. Aikalaismuotokuvat kertovat Eerikistä ennen kuninkaan vainoharhaisuuden huippua, jolloin kapinaa pelännyt Eerik itse murhautti ja murhasi Sturen aatelissuvun jäseniä. Erik oli alamaisiinsa nähden etuasemassa, ja hänen kohtalonsa on koskettava tarina ylhäisöön kuuluvan henkilön mielenterveydellisestä sairastumisesta 1500-luvun Ruotsi-Suomessa.

Erkki Nurmelan teos Erik XIV ja Kaarina Maununtytär on esillä Juhana Herttuan kellarissa. Lisätietoa mielenterveysviikosta Mielenterveyden keskusliiton Internet-sivuilla (https://www.mtkl.fi/toimintamme/tapahtumat-kurssit-koulutukset/mielenterveysviikko/)

Kirjoittajat:

Emmi Kivimäki ja Jenni Mäki

Museoassistentit

Turun museokeskus

Morsiuspuku vuodelta 1870 – ja tarinat sen takaa

Mustasta taftisilkistä käsin ommeltu kaksiosainen leninki, jossa huolelliset yksityiskohdat pitseineen ja käsin kirjailtuine kuvioineen ja samettinappeineen tekevät puvusta juhlallisen ja arvokkaan. Heinäkuun kuukauden esineenä esitelty musta morsiuspuku 1800-luvulta sisälsi enemmänkin kulttuurihistoriallista tietoa ja yhteyksiä. Yhdestä morsiuspuvusta aukeaa niin yhden suvun historia kuin siivu Turun tyttölyseonkin tarinaa. Lisäksi mukaan mahtuu vielä kuvanveistäjä Wäinö Aaltonenkin.

Kaikki lähti liikkeelle siitä, kun sain tehtävänannoksi kirjoittaa kuukauden esine -tekstin. Päätyönäni luetteloin ja digitoin Wäinö Aaltosen valokuvakokoelmaa. Esineen valintaa varten aloin selata esinetietokantaa ja miettiä yhteyksiä julkaisukuukauteen. Ensimmäiseksi mieleeni tuli kesän hääsesonki, joka alkaa yleensä juhannuksesta. Entisen työpaikkani ajoilta tiesin, että vielä 1800-luvulla käytössä ollut musta hääpuku herättää ihmisissä ihmetystä. Monikaan ei tiedä, että valkoinen hääpuku on hyvinkin nuori tulokas hääpuku rintamalla. Päätin esitellä 1800-luvun morsiuspuvun ja kertoa taustaa mustan hääpuvun takaa. Tutustuessani esineen tietoihin tarkemmin löysin heti jotain mielenkiintoista ja sisäinen tutkijani nosti päätään.

Morsiuspuku on vuodelta 1870 ja se on kuulunut Angelniemen pitäjästä Päärnäspään kylästä (nykyinen Halikko) kotoisin olleen rusthollin tyttärelle Gustava Carolina Granrothille. Asia mikä puvun tiedoissa kiinnitti tutkijan huomioni, oli lahjoittajien nimet. Puvun ovat lahjoittaneet turkulaiset neidit Olga ja Naema Lemberg. Nimet olivat tulleet minulle vastaan luetteloidessani ja digitoidessani Wäinö Aaltosen valokuvia. Minulla oli juuri ollut käsissäni kuva näistä neideistä ja Wäinö Aaltosesta, jonka vuoksi nimet kuulostivat tutuilta.

Halusin alkaa selvittää morsiuspuvun sekä Lembergin sisarusten tarinaa. Lähdin liikkeelle morsiuspuvun esinekortista, jossa oli hyvät pohjatiedot jo olemassa. Ajattelin katsoa, mitä tietoa kirkonkirjoista löytyisi näistä henkilöistä. Esinekortissa oli tieto, että Lembergin lahjoittajasisarukset ovat morsiuspuvun omistajan siskontyttöjä. Ensimmäiseksi piti siis saada selville Gustava Carolinan perhetausta ja sisarusten määrä ja sen jälkeen selvittää kenen sisaruksen lapsia Olga ja Naema olivat.
Kansallisarkiston digitaaliarkistosta aukesi koko perheen tarina. Morsiuspuku on ollut Angelniemen pitäjästä Päärnäspään kylästä kotoisin olleen rusthollin tyttären Gustava Carolina Granrothin yllä mennessään naimisiin Otto Wilhelm Bergrothin kanssa vuonna 1870. Gustavalla oli kolme siskoa Maria Elisabet, Matilda Charlotta ja Edla Sofia, joista Maria Elisabeth meni naimisiin paikallisen maanviljelijän kanssa ja kaksi muuta sisarusta Matilda ja Edla muuttivat avioliiton perässä Turkuun.
Siskoista Matilda meni naimisiin turkulaisen nahkurimestari Magnus Reinhold Lembergin kanssa ja he asuivat Turussa korttelissa nimeltä Skytten eli Jousimies. Matilda ja Magnus saivat yhteensä viisi lasta, joista kaksi kuoli vuonna 1864, poika Agapetus kolmevuotiaana kesäkuussa ja tyttö Alma vähän alle kaksi vuotiaana heti perään heinäkuussa. Muille perheen lapsille kävi paremmin ja perheen vanhin tytär Olga Matilda Sofia (s. 27.5.1857) ja nuorin tytär Naema Gustava (s. 20.12.1869) kouluttautuivat opettajiksi. Naimattomat tyttäret Olga ja Naema omistivat elämänsä kasvatustyölle ja jättivät nimensä Turun historiankirjoihin. He molemmat toimivat Turun tyttölyseon johtajattarina.
Turun tyttölyseo oli Suomen kolmas tyttökoulu ja se perustettiin Turkuun syksyllä 1882. Se sijaitsi aluksi Gezelliuksenkatu 2:ssa Tuomiokirkon vieressä, jonka jälkeen koulu siirtyi Aurakatu 16:sta. Koulu oli aluksi yksityinen mutta se valtiollistettiin vuonna 1892. Turun tyttökoulu tarjosi oppilaille keskikoulua vastaavan oppimäärän aina vuoteen 1895 saakka kunnes sen yhteyteen perustettiin Turun suomalainen jatko-opisto. Myös jatko-opisto valtiollistettiin ja se yhdistettiin tyttökouluun vuonna 1925. Koulun nimeksi tuli tällöin Turun tyttölyseo, monelle turkulaiselle tutumpi lempinimellä Tipula. Koulu tarvitsi uudet isommat tilat ja uutta punatiilistä koulutaloa alettiin rakentaa Samppalinnanmäelle samana vuonna. Sen suunnittelivat vuonna 1924 Yleisten rakennusten ylihallituksen ylijohtaja Yrjö Sadeniemi ja arkkitehti Magnus Schjerfbeck. Koulutyö uusissa tiloissa käynnistyi syksyllä 1926.

Olga ”Mamma” Lemberg toimi Turun tyttökoulun ensimmäisenä johtajattarena ja koulun ”äitinä” koulun perustamisesta vuonna 1889 aina vuoteen 1919. Sisko Naema, jota kuvailtiin suorana astelevaksi ja ryhdikkääksi, jatkoi isosiskonsa työtä toimien ensin johtajattarena vuosina 1919–1925 ja sitten rehtorina 1925–1935.

Morsiuspuvun, Lembergin sisarusten ja Turun tyttölyseon lisäksi vyyhtiin liittyy myös kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen, josta kaikki oikeastaan sai alkunsa. Eli takaisin siihen kuvaan jota olin pidellyt aiemmin luetteloidessani käsissäni.

Kuvassa Wäinö Aaltonen istuu Turun tyttölyseon tilaisuudessa opettajattarien Olgan ja Naeman vieressä. Heidän takanaan istuu riveittäin valkoisiin mekkoihin pukeutuneita koulun oppilaita. Olga istuu keskellä ja Naema oikealla. Tilaisuus on luultavasti Turun tyttölyseon tiloissa Samppalinnanmäellä, sillä siellä koulunkäynti oli alkanut vuonna 1926. Kuvassa ei ole tietoja tilaisuuden laadusta, mutta kuva on otettu 30.5.1936 ja kuvan on ottanut Turun Sanomat. Sen verran tiedetään, että Wäinö Aaltonen on tehnyt opettajattarista muotokuvat. Pronssiset muotokuvapäät ovat valmistuneet vuonna 1936, joten mahdollista on, että kyseessä veistosten julkistamistilaisuus ja ehkä koulun kevät juhla. Nykyään Aaltosen veistämät muotokuvapäät kuuluvat Turun museokeskuksen taidekokoelmaan ja ovat sijoitettuna Luostarivuoren kouluun.

Luostarivuoren koulutalo on aikanaan herättänyt keskustelua turkulaisissa. Tämä punatiilinen

koulutalo valmistuttuaan ei kaikkia turkulaisia miellyttänyt. Sitä pidettiin synkän näköisenä ja liian massiivisena puiston reunalle. Koulun korkea katto näkyi joidenkin mielestä häiritsevän hyvin tuolloin vielä suhteellisen matalan puuston yli kaupungin keskustaan ja pilasi maisemaa. Myös mereltä päin saavuttaessa koulun katto hallitsi näkymää. Ja kukapas muukaan kuin kuvanveistäjämme Wäinö Aaltonen piti koulua kauhistuksena. Turun Sanomien mukaan hän lausui vuonna 1927, että uusi koulurakennus oli täysin pilannut Samppalinnanmäen.

Palataan vielä lopuksi morsiuspukuun. 1800-luvulla morsiuspuku oli tavallisen kansan keskuudessa väriltään musta. Musta värinä oli käytännön sanelemaa, sillä kankaat olivat kalliita eikä tavallisilla ihmisillä ollut varaa hankkia useaa juhlapukua. Yhtä juhlapukua pidettiin niin pitkään kuin se mahtui päälle ja sen jälkeen se annettiin ehkä perinnöksi tyttärelle. Vaatteet tehtiin itse tai teetätettiin ompelijalla. Vaatteet tehtiin kestämään aikaa. Morsiuspuvun erotti tavallisesta juhlapuvusta erilaiset morsiusasusteet, kuten morsiuskaulus, -seppele, -kruunu ja erilaiset morsiuskorut. Näiden morsiusasusteiden haltija oli kaaso eli morsiamen pukija, joka oli kylällä usein eräänlainen ammattilainen, yleensä vanhempi nainen, joka aina tarvittaessa hoiti kaason tehtäviä. Kaasolla on ”kaasin vakka” eli jonkinlainen säilytysarkku tai rasia, jossa hän säilytti kiertäviä morsiuskoristeita. Nämä asusteet ja korut olivat morsiamilla vain lainassa ja häiden jälkeen ne paulautuivat kaasolle seuraavaa morsianta varten. Myös sulhaselle kaasolla oli omat koristeensa.

Morsianten morsiusasusteet ja -koristeet oli tehty usein värikkäistä ja kullanvärisistä papereista ja esim. lasihelmistä ja niitä kutsuttiin helyiksi. Morsiamella oli Varsinais-Suomessa päässään usein helykruunu eli morsiuskruunu. Helyasusteet juontavat juurensa aina sääty-yhteiskunnan aikaan, jolloin oli tarkoin määrätty, mitä materiaaleja ja kuoseja kukin sääty sai käyttää, joten aateli- ja porvarimorsian eivät voineet pukeutua samalla tavalla. Maalaismorsiamilta oli kielletty säädyn vastainen pukeutuminen, johon kuului esimerkiksi oikeat korut.  

Valkoisen hääpuvun tarina alkaa tavallisen kansan keskuudessa vasta 1900-luvun puolella. Toki rikkaat ja ylempiarvoiset ovat käyttäneet valkoista hääpukua jo paljon aiemmin maailman muotivirtausten mukaan.

Morsiuspuku kuuluu Turun museokeskuksen esinekokoelmaan ja sen voi löytää Turun linnasta pohjoisesta näyttelyhallista, jossa se edustaa 1800-luvun muotia.

Noora Jokinen 

Tutkija /työkokeilija

Turun museokeskus