Kolmiulotteinen ruskea jääkarhu

Valistusajan viewmaster



Navigatio super Glaciem -litografia. Kuva: Tommi Juutilainen, Turun museokeskus

Vanha käsin väritetty etsaus kuvaa merenkulkua jäisellä merellä. Tahraisella paperilla purjelaivat keinuvat aaltoharjanteilla, taustalla on jäävuoria ja etualalla jäälautta, jolla kaksi jääkarhua. Niitä ei tosin ensi katsomalla jääkarhuiksi arvaisi muotonsa eikä varsinkaan ruskean värinsä perusteella, mutta eihän se 1700-luvulla niin tarkkaa ollut yksityiskohtien suhteen. Ensi näkemällä ei välttämättä myöskään arvaisi, että kyseessä itseasiassa on kolmiulotteinen kuva.

Tämä merimaisema edustaa painokuvaformaattia, joka aikanaan tunnettiin termeillä perspective view tai vue d’optique, suomeksi vaikkapa "optinen näkymä". Nämä painokuvat tehtiin määrättyyn standardimuotoon – ne olivat vaakasuuntaisia etsauksia, joissa itse kuva on suurin piirtein nykyisen A3-paperin kokoa ja sen alla on kuvateksti, yleensä usealla kielellä. Painotuoreet kuvat maalattiin käsin yksitellen muotoja korostavilla värialueilla, sillä niitä ei niinkään ollut tarkoitettu kehyksiin seinälle, vaan katseltaviksi kojeella, jota kutsuttiin "optiseksi diagonaalilaitteeksi", "diagonaalipeiliksi" ja lopulta "zograskoopiksi".

Zograskooppi kehitettiin 1700-luvun alkupuoliskolla. Yleisimmin se oli puisen jalustan päässä olevaan pystypaneeliin sijoitettu noin 10 cm leveä kupera linssi, jonka taakse viistosti 45 asteen kulmaan oli kiinnitetty peili. Käyttäjä istui pöydän ääressä laite edessään ja asetti katsottavan painokuvan pöytälevylle peilin alle. Linssin läpi se kuvastui peilin kääntämänä heijastumana, ja – ihmeiden ihme – se ei enää näyttänytkään kuvalta paperilla, vaan – ainakin melkein – näkymältä kaukaiseen paikkaan.

Nykykielellä voisi laitteen sanoa olleen ensimmäinen käyttöön tullut 3D-formaatti, ja sen tuottamaa vaikutusta aikalaiset kuvailivat kokemukseksi, jota nyt kutsuttaisiin termillä "virtuaalitodellisuus". Menivätpä jotkut laitteen yläluokkaisista käyttäjistä niinkin pitkälle, että julistivat zograskoopin olevan ylivertainen tapa nähdä maailmaa verrattuna matkustamiseen - vapauttihan tuo verraton laite matkanteon vaivoista ja suurten väkijoukkojen kohtaamisen masentavalta banaalisuudelta.

Laite teki käyttäjästään kykloopin

Kliinisen fysiologisessa katsannossa laitteen tehon perusteena on suuri kupera linssi, joka taittaa välissä ollessaan paperin pinnalta lähtevien valonsäteiden rataa niiden matkatessa katsojan silmiin. Sen sijaan, että säteet saapuisivat normaaliin tapaan viistosti tarjoten kummallekin silmälle erilaisen aistimuksen, ne saapuvat laitteen läpi rinnatusten. Näin molemmat silmät vastaanottavat identtisen informaation. Zograskooppi riistää käyttäjänsä aivoilta suuren osan vihjeistä, joiden perusteella havainnoidaan rakenteiden kolmiulotteisuutta ja välimatkoja.

Laite tavallaan tekee käyttäjästään kykloopin, joka astuu tutusta kaksisilmäisyydestä – binokulaarisesta stereonäkemisestä – monokulaarisen stereonäön mystisistiseen maailmaan. Binokulaaristen syvyysvihjeiden kadottua jäljelle jäävät itse kuvassa olevat perspektiivi- ja kokovihjeet ja aivoissa rakentuu niiden perusteella vaikutelma näkymästä etäisyyteen. Monokulaarisen stereonäkökokemus perustuu psyykkisiin vaikutelmiin, eikä zograskoopinkaan toimintaa voi ilmaista numeraalisesti, toisin kuin esimerkiksi mikroskoopin suurennustehoa.

Aikanaan zograskooppi oli tekniikan ihme ja herrain herkku. Laitteet ja painokuvat tulivat markkinoille 1740-luvulla Englannissa, jossa ne synnyttivät villityksen yläluokkaisissa piireissä. Tuolloin kyseessä oli vakava media, joka mahdollisti käyttäjälleen kokemuksen osallisuudesta kaupunkitilaan, vailla häiriötekijöitä ja pahoja hajuja. Laite oli varsin hintava hyödyke, maksaen kolmen-neljän viikon keskipalkan, eivätkä sillä katsotun kuvatkaan aivan halpoja olleet. Mutta saattoi köyhempikin katsella tällaisia kuvia, vaikkapa maksua vastaan markkinoiden kurkistuslaatikoissa.

　


Navigation-litografiasarja museon varastossa luetteloitavana ja tutkittavana. Kuva: Tommi Juutilainen, Museokeskus

Halpatuotantoa vailla tekijänoikeuksia

1700-luvun loppua kohden zograskooppeja ja kuvia alettiin valmistaa myös Manner-Euroopassa. Samalla aihepiiri laajeni kaupunkinäkymistä myös historiallisiin tai Raamatullisiin aiheisiin. Kokoelmaan kuuluvan merimaiseman on painanut Remondini-niminen perheyhtiö pienessä italialaisessa Bassanon kaupungissa.
　
Remondinista kehittyi eräs Euroopan tärkeimmistä painotaloista, sillä yhtiöllä oli selkeä liiketoimintavisio: halpatuotanto, jolla houkuteltiin suurta keskiluokkaista ostajakuntaa. Tämä näkyy heikkolaatuisena paperina ja huolettomana värityksenä. Tässäkin esimerkkinä olevassa kuvassa paitsi jääkarhun ruskeudessa, myös suuripiirteisyydessä, jolla taivaanrannan vaalea taustaväri on levitetty maitomaiseksi kalvoksi myös etualan laivojen mastojen päälle. Mutta kun englantilainen kuva saattoi maksaa päivän keskipalkan verran – ja huippulaatuinen viikonkin – niin Remondini-tuotanto oli ainakin puolet halvempaa.
　
Yleensäkään optisissa kuvissa ensiarvoista ei ollut taiteellinen laatu, vaan kuvattujen paikkojen tunnistettavuus. Tosin tässäkin suhteessa ajauduttiin usein sitä syvemmälle fantasiaan, mitä kaukaisempia maita tai aikoja kuvattiin. Oma lukunsa ovat tekijänoikeudet, tai niiden puute. Hyvin harvoin kustantajat palkkasivat taiteilijoita matkustamaan kuvattaviin paikkoihin, vaan painolaatat kaiverrettiin yleensä käyttämällä mallina vanhempia painokuvia.　

Optisten painokuvien tuotanto alkoi hiipua 1700-luvun lopulla.1850-luvulla tuli käyttöön stereoskooppi, jolla syvyysilluusio saavutetaan katselemalla yhtä aikaa kahta hieman eri kulmista otettua valokuvaa. Se tarjosi vakuuttavamman elämyksen ja syrjäytti ajan mittaan zograskoopin. Samoin unohtui oikeastaan koko monokulaarisen stereonäön konseptikin.
　
Nykyisin Turun museokeskuksen kokoelmaan kuuluu kolmisen kymmentä optista painokuvaa, mutta itse katsomislaite toistaiseksi uupuu, joten tarjolla olevaa elämystä on toistaiseksi hahmotettava teoreettisella tasolla – kirjallisista lähteistä omakohtaisen näkemisen sijaan.

Tommi Juutilainen


Lähteitä:
Kees Kaldenbach: Optica Prints
https://www.swaen.com/optica.php

Jan Koenderink, Maarten Wijntjes, Andrea van Doom: Zograscopic viewing
https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC3690410/

Erin C. Blake: Zograscopes, Virtual Reality and the Mapping of Polite Society in Eighteenth-Century England
http://mitp-content-server.mit.edu:18180/books/content/sectbyfn?collid=books_pres_0&id=5001&fn=9780262572286_sch_0001.pdf

Paula Manni: The Remondini Firm
https://remondiniprints.wordpress.com/history-of-the-remondini-firm/

Anni Savolainen: Elävää kuvaa ennen elokuvaa
https://www.turku.fi/blogit/kuukauden-esine/elavaa-kuvaa-ennen-elokuvaa