Paljon puhetta miekoista

Miekka… Harva esine ihmiskunnan historiassa on niin myyttikerrostumien peittämä. Revolveri ja sähkökitara pääsevät lähelle, mutta harva muu esine kiihottaa ihmiskunnan ajatuksia niin kuin metri muotoiltua terästä. Tiedämme eurooppalaisista myyteistä kuningas Arthurin Excaliburin, Väinämöisen ilveksen pään muotoisella ponnella varustetun miekan, Damokleen miekan, Beowulfin Hruntingin. Populaarikulttuurissa kohtaamme Highlanderin katanan ja ehkäpä kaikkein kuuluisimman modernin miekan, He-Manin taikamiekan. Ne ovat kaikki erilaisia ja erilaisista lähteistä. Mutta kaikkea yhdistää tietty muotoilu ja ajatus. Jotkut populaarikulttuuria tuntevat saattavat huomata alustuksessani tiettyjä sävyjä alkuperäisestä Conan Barbaari -elokuvan introsta, jossa puhutaan teräksen salaisuudesta. Käsi pystyyn se, joka ei ole saanut viivoitinta säröille miekkaillessaan sillä!

Tämä aiheuttaa sen, että voimme löytää joskus vaikka minkälaisia miekkoja, joita myydään historiallisina. Pentagrameja ja pääkalloja koristeena, väistimissä sellaisia piikkejä ja mutkia, että ne repisivät oman ranteen auki miekkaillessa…. Lista on loputon. Toki voimme löytää historiastakin erikoisia miekkoja. Esimerkiksi Fiore Dei Liberin miekkailuoppaassa on kuva kaksintaisteluun optimoidusta miekasta, joka on jokseenkin erikoisen näköinen. Samoin saksalaiset kahden käden miekat, eli zweihänderit, voivat näyttää oudoilta. Joissain viikinkimiekoissa ponnet voivat sisältää outoja kaarevia sarvimaisia koristeita, jotka näyttävät lähinnä huonoilta vitseiltä ja Codex Manessesta voimme löytää falchion-miekkoja, jotka näyttävät julmemmilta versioilta Taru Sormusten Herrasta -elokuvien Uruk-Haiden surmanvesureista. Joskus totuus on tarua ihmeellisempää. Mutta näistäkin esimerkeistä huolimatta on normaali miekka yleensä suhteellisen yksinkertaisen näköinen, funktionaalinen tuote. Meidän pitää muistaa, että se oli ammattilaisen ase, ei tavallisen rivimiehen. Se että joku suostuisi ottamaan yllä kuvaillun pentagrammimiekan väistinpiikkeineen taistelukentälle, on yhtä järkevää, kuin jos Navy SEAL erikoisjoukkojen sotilas kiinnittäisi alasimen karbiininsa piipun alle ja tupettoman veitsen tukkiin, terä olkapäätä kohti.

Ennen kuin jatkamme, lienee syytä käydä miekan osat läpi. Mikäli aloitamme käyttäjän päästä, on ensimmäisenä ponsi. Se on metallinpala, jonka tarkoituksena on tasapainottaa miekkaa. Sen jälkeen seuraa kahva, josta pidetään kiinni. Seuraavana on muuhun miekkaan nähden poikkisuuntaan kulkeva metallinen tanko eli väistin. Väistimen tarkoitus on suojata kättä. Tämän jälkeen onkin terä, mikä on yleensä se miekan osa, minkä vastustaja kohtaa ensimmäisenä. Terässä on joskus pitkä syvennys tai useampikin. Nämä tunnetaan kevennysurana. Miekan osilla on myös paljon vaihtoehtoisia nimiä. Lukija ei siis ole väärässä, mikäli on käyttänyt jostain osasta muuta nimeä.

Mutta miltä se “oikea” miekka näyttää? Tähän on vaikea vastata suoraan. Tämä riippuu maantieteellisestä alueesta, aikakaudesta, käyttötarkoituksesta… Mutta sen sijaan että saivartelisin loputtomiin, otan esimerkiksi viikinkimiekan ja 1400-luvun pitkämiekan.

Viikinkimiekat ajoittuvat karkeasti 700-1000 luvulle, pitkämiekat taas 1300-luvusta eteenpäin jonnekin 1500-luvulle. Esimerkkimitat on otettu alan teoksista. Käsittelen myös hyvälaatuisia uudennoksia. Olen harrastanut historiallista miekkailua ja sitä kautta haltuuni on kertynyt uudennoksia erilaisista keskiaikaisista lyömäaseista.

Aloitamme ponnesta. Viikinkimiekan ponsi on yleensä ns. trilobe eli kolmilohkoinen. Oman pitkämiekkani ponsi taas on Oakeshottin typologian mukaan tyyppiä T. Se muistuttaa vanhanmallisen hajuvesipullon korkkia tai minusta enemmän kalan pyrstöä. Useita muitakin malleja oli.

Kahva ja väistin

Viikinkimiekan kahva on yleensä aika lyhyt, n. 10 cm. Kahvan aines on voinut olla ainakin puuta, nahkaa tai luuta. Pitkämiekan kahvalla on ruodon ympärillä puuta, sen ympärillä nyöri ja päällimmäisenä nahka. Verrokkimiekan kahva on 22cm pitkä. Viikinkimiekan väistimen pituus vaihtelee, samoin muoto, mutta yleensä se on juuri käden suojaava ja suora.  Pitkämiekkani väistin on 24 cm pitkä.

Terä

Viikinkimiekan terän kärjen muoto on pyöreähkö. Kärkeä kohti muodostuu kuitenkin vähän terävämpi muoto. Pitkämiekan terästä näemme taistelutekniikoiden muutosten tuoman muotoilumuutoksen. Se kapenee kärkeä kohti erittäin kapeaksi ja erittäin pistokelpoiseksi. Terän pituus on 86,4cm. Yhden verrokkiviikinkimiekan terä oli noin 70cm.

Kokonaispituus

Viikinkimiekka on yhteensä 84,2 cm pitkä. Pitkämiekan kanssa joudun taas turvautumaan kotivaraan. Se on 120cm pitkä. Miekkojen pituus vaihteli jo puhtaasti saatavuuden mukaan. Samoin erilaisten miekkamestarien näkemykset ja tyylisuunnat vaikuttivat siihen, mitä pidettiin aseen optimipituutena. Samoin vaikutti käyttäjän oma pituus. Esimerkiksi italialaisten 1400-luvun miekkailumestarien mukaan optimipituus pitkämiekalle olisi sellainen, että sen ponsi olisi käyttäjänsä rintalastan alapään kohdalla.  Sivumennen voimme mainita, että Egilin saagan mukaan optimipituus keihäälle olisi sellainen, että jos mies laittaa kätensä suoraksi keihäänsä vartta myöten, olisi ote silloin keihään terän sokkaosan ympärillä. Samoin jotkut lähteet sanovat, että tapparan sopiva pituus olisi sellainen, että sen terän ristiosa olisi käyttäjänsä viiksien kohdalla. (Voin henkilökohtaisesta kokemuksesta sanoa, että lyhyempikin toimii.) Aseiden pituutta huomioidessa olisikin sen mitattua pituutta tärkeämpää huomioida onko se hyvässä tasapainossa ja hyvä käyttää. Tätä on kuitenkin joskus vaikeaa päästä havainnoimaan. Museon valvoja voi olla yllättävän äkäinen, jos yrität avata vitriiniä miekkaa kokeillaksesi.

Paino

Kirjat eivät ikävä kyllä kerro aseiden painoa. Mutta käyttäkäämme verrokkina omia miekkojani. Noin 1000-lukulaista mallia oleva yhden käden miekkani painaa 1300g. Mikäli se olisi teroitettu, painaisi se vähän vähemmän. Sen terä on myös rahtusen liian paksu sekä keskivertoa pidempi, joten voimme huoleti olettaa, että viikinkimiekka olisi todennäköisesti kevyempi. Jämsästä löytynyt viikinkimiekka painaa täsmälleen saman verran. Vertailukohtana kevyemmästä voidaan antaa ystäväni terävä M-tyypin viikinkimiekan replika, joka painaa vain 700 g (kokonaispituus 87cm) Pitkämiekkani on 1400-luvun loppupuolen malli. Se ei ole myöskään terävä, joten tämäkin paino on yläkanttiin. Se painaa 1700g. Nämä ovat tavallisia esimerkkejä aseiden painoista. Vaikka usein luullaan ja puhutaankin miekkojen olevan hirvittävän painavia, on tämä täyttä myyttiä. Mikäli ne olisivat painaneet paljon, olisivat käyttäjien voimat loppuneet hyvinkin nopeasti kesken taistelun. 

Koristelu

Viikinkimiekkojen tunnetuimpia koristeluja olivat paja/seppänimet. Terässä saattoi olla esimerkiksi suuri INGELRII teksti. Ingelrii oli yksi oman aikakautensa isoista miekkapajoista kuten myös Ulfberth. Näitä merkkejä jopa väärennettiin. Henkilökohtainen suosikkini on miekka, jonka toisella puolella terää lukee INGELRII ja toisella ULFBERTH. Tämän aikakauden miekoissa koristelu saattoi myös olla hopea- tai kultaupotuksin tehtyjä koristekuvioita. Terässä saattoi olla myös kevyttä koristekuviota, joskus harvoin jopa kuvia eläimistä tai esimerkiksi auringosta. Kalevalassa Väinämöisen miekassa kuvataankin olevan taivaankappaleiden kuvia terässä.

                                     “Olipa miekka miestä myöten,

                                     kalpa kantajan mukahan,

                                     jonka kuu kärestä paistoi,

                                     päivä paistoi lappeasta,

                                     tähet västistä välötti

                                     hevonen terällä hirnui

                                     kasi naukuin naulan päässä

                                     penu putkessa puhusi,”

Myöhempinä aikakausina miekkojen koristelu oli enimmäkseen kevyempää. Mutta voimme myös löytää joitain miekkoja, joissa on paljonkin koristelua. On olemassa pitkämiekka, jonka terässä on runsaasti kirjoitusta. Toisella puolella lukee +SOTTER IESUS+ +NAZARENUS+ +REX JUDEORUM+  ja toisella   +ALPHA ETO+ ADONAI+  TETRAGRAMMATON+ ELOIEL+ Sanojen seassa on vielä kristittyjen symbolien kaiverruksia. Mistään viikinki- tai keskiaikaisesta miekasta ei tietääkseni ole löytynyt kuvia pääkalloista, pentagrammeista tai vastaavista.

Eri miekkatyypit

Miekkoja on kautta historian ollut kymmeniä ja taas kymmeniä erilaisia malleja, tyyppejä, alatyyppejä ja näiden paikallisia variaatioita. Näiden eroa on joskus myös vaikea määritellä. Esimerkiksi otan yksiteräisen viikinkimiekan. Mikä olennaisesti erottaa sen myöhemmästä yksiteräisestä miekasta kuten falchionista tai saksalaisesta “sotaveitsestä” kriegsmesseristä? Kenties juuri ulkonäölliset erot ovat helpoin metodi erotella miekat? Ponnen muoto, terän pituus ja muoto, väistimen muoto sekä käyttötekniikat määrittävät ehkä parhaiten miekan tarkempaa määritelmää. Esimerkiksi edellä mainittua falchionia käytetään täysin eri tavalla kuin pitkämiekkaa. Pitkämiekka oli notkea kahden käden ase, joka kelpasi niin pistämiseen kuin lyömiseen, kun taas falchion oli yhden käden yksiteräinen viidakkoveistä muistuttava ase, joka sopi kärkipainoisuutensa vuoksi erittäin hyvin raskaisiin lyönteihin. Se kelpasi joidenkin näkemysten mukaan myös leirityökaluksi.

Yleisesti voidaan tehdä jako yhden ja ns. puolentoista käden miekkoihin eli pitkämiekkoihin.

Yhden käden miekka on tuttavallisemmin yleensä vain miekka. Sitä käytetään aina yhdellä kädellä ja toisessa pidetään jonkinlaista kilpeä.

Pitkämiekat ovat miekkoja, joita yleensä käytetään kahdella kädellä, minkä huomaa kahvan pidemmästä pituudesta. Esimerkiksi hevosen selästä niillä voi lyödä myös yhdellä kädellä. Nämä miekat tulivat käyttöön myöhäiskeskiajalla. Haarniska oli tällöin kehittynyt sen verran, ettei kilpi ollut enää välttämättömyys, mahdollistaen toisenkin käden käytön miekan ohjaamisessa.

Pitkämiekat ovat aina olleet kaksiteräisiä, mutta kuten jo mainittiin, yhden käden miekkoja löytyi myös yksiteräisenä variaationa. Näiden lisäksi löytyi monia pitkiä veitsimalleja, erilaisia tikareita, keihäitä, kirveitä ja muita pahantekovälineitä. Mikäli menemme Euroopan ulkopuolelle, tulee vaihtoehtoja ja variaatiota vieläkin enemmän. Näiden kaikkien tunnistaminen olisi jo oman kirjoituksen aihe.

Tunnistuksessa käytetään apuna erilaisia typologioita. Itse suosin Ewart Oakeshottin typologiaa, mutta muitakin löytyy. Esimerkiksi viikinkimiekkoja tulkitaan usein Jan Petersenin tai Alfred Geibigin typologian mukaan, Petersenin ollessa kaikkein suosituin. Kaikki nämä ovat laadullisesti samaa tasoa. Kyse on lähinnä siitä, kuinka tahtoo miekkoja tulkita.

Mutta entäs se vallonimiekka mistä video kertoo?

Vallonimiekka on yksi versio ns. basket hilt -miekasta, eli miekasta jossa on korimainen kättä suojaava kahva. Muista kaltaisistaan sen erottaa yleensä parhaiten väistimessä peukalon puolella oleva rengas, mikä suojaa kättä siltä puolelta. Samankaltaisia miekkamalleja on runsaasti ja joskus eri alatyyppien ero on veteen piirretty viiva. Vallonimiekka on 1600-luvun ensimmäisellä puoliskolla käyttöön otettu alatyyppi.

Vallonimiekkaa suosittiin länsi-Euroopassa mm. Saksassa, Alankomaissa ja Skandinaviassa. Näitä käyttivät niin sotilaat kuin herrasmiehet. Kolmekymmentävuotisessa sodassa ruotsalaiset armeijat hankkivat näitä sotilaittensa käyttöön. Outoa on, että vallonimiekat tehtiin Saksassa, eikä Vallonian alueella. Nimen alkuperälle on monia teorioita. Esimerkiksi se, että nimi olisi keksitty huomattavasti myöhemmin löytöpaikan perusteella, tai että Ranskan armeija olisi saanut näitä miekkoja suuria määriä saaliiksi Vallonian alueella ja he olisivat alun perin alkaneet kutsumaan sitä vallonimiekaksi. Vallonimiekoissa sekä näiden sukulaismalleissa saattoi olla enemmänkin koristelua, etenkin käden suojuksissa. Mutta se riippui käyttäjän varallisuudesta tai sotilaan saalisonnesta.

Lisää luettavaa

Nämä teokset ovat eri tasoisia ja eri lähtökohdista kirjoitettuja sekä joskus myös eri lukijakunnalle. Mutta mikään näistä ei johda lukijaa harhaan, tai anna kuvaa, että miekoissa olisi kuvia pentagrammeista ja pääkalloista.

Line, Philip, The Vikings and Their Enemies: Warfare in Northern Europe, 750-1100

Moilanen, Mikko, Viikinkimiekat Suomessa

Oakeshott, Ewart, The Archaeology of Weapons: Arms and Armour from Prehistory to the Age of Chivalry
European Weapons and Armour: From the Renaissance to the Industrial Revolution
A Knight and His Weapons
Records of the Medieval Sword

Siddorn John Kim, Viking Weapons & Warfare

Peirce Ian, Swords of the Viking Age

Jukka Salonen

Satakieltä etsimässä – Jenny Lind Turun kaupungin taidekokoelmassa

Jenny Lind (1820–1887) oli ruotsalainen oopperalaulaja, jota kutsuttiin ja kutsutaan edelleen Ruotsin satakieleksi. Lindin ura alkoi Ruotsin kuninkaallisessa oopperassa, josta hän siirtyi eurooppalaisille ja lopulta amerikkalaisille näyttämöille. Kiinnostus Lindiä kohtaan jatkui hänen koko elämänsä ajan, ja hänen inspiroimanaan valmistettiin useita taideteoksia. Muotokuvia saapui myös Suomeen, ja Turun kaupungin taidekokoelmassa on kolme Lindiä kuvaavaa teosta. 

Uransa alussa: Nuori Lind Södermarkin ja Cardonin silmin

Johan Cardon, Jenny Lind, 1840-luku, litografia. Turun kaupungin taidekokoelma. Kuva: Turun museokeskus. 

Ruotsalainen taidemaalari Olof Johan Södermark (1790–1848) teki muotokuvan Lindistä 1840-luvun alkupuolella. Lind oli jo tuolloin tunnettu sekä Ruotsissa että maailmalla erityislaatuisesta äänestään. Teos oli kysytty, ja useiden painokuvina levinneiden grafiikanlehtien lisäksi esimerkiksi taidemaalari Johan Gustaf Sandberg maalasi teoksesta kopion. Turun kaupungin taidekokoelmaan kuuluva litografia on ruotsalaisen graafikko Johan Cardonin valmistama. Cardon toteutti Södermarkin maalauksesta kaksi kopiota, joista toinen kuvaa Lindiä puoliprofiilissa oikealle pelkistetty maisema taustanaan, ja toisessa Lind on asetettu puoliprofiilissa vasemmalle runsaampaa taustamaisemaa vasten. Lindin takana näkyy Tukholma, oopperalaulajan kotikaupunki, ja pieni pensaan oksalla seisova satakieli on kääntynyt kohti laulajaa. Lind itse on puettu muodinmukaiseen leninkiin, joka paljastaa olkapäät. 

Unissakävelijä petollisella myllynsillalla: Lind oopperaroolissa

Tuntematon, Jenny Lind, litografia. Turun kaupungin taidekokoelma. Kuva: Turun museokeskus. 

Lindiä esittävä teos on tuntemattoman tekijän valmistama. Kuvassa Lindin kasvot sekä kampaus viitannevat Conrad L'Allemandin Lindistä tekemään muotokuvaan, josta on olemassa useita eri taiteilijoiden tekemiä litografioita. L’Allemandin teoksesta poiketen Lind on puettu tumman leningin sijaan valkoiseen lyhyehköön asuun, joka paljastaa Lindin olkapäät sekä nilkat. Teos saattaa olla kuvaus Lindistä työssään, sillä hänen takanaan näkyvä mylly kivikkoineen viittaa Vincenzo Bellinin Unissakävelijä-oopperaan. Lind esitti oopperan Amina-päähahmoa, joka on myllyn omistajan tytär ja kävelee vaarallista siltaa pitkin unissaan mylly taustanaan. Aiheesta on säilynyt useita eri teoksia, sillä rooli oli Lindin uran tärkeimpiä. Teoksissa Lind on kuvattu valkoiseen leninkiin puettuna, ja hänen hiuksensa on kiinnitetty samalla tavoin kuin tässä Turun taidekokoelman litografiassa. 

Mainetta kertyy: Muotokuva seppelepäisestä Lindistä 

Tuntematon, Jenny Lind, litografia. Turun kaupungin taidekokoelma. Kuva: Mikko Kyynäräinen / Turun museokeskus.

Eduard Magnus maalasi Lindin muotokuvan vuonna 1861. Valmistunut teos oli kopio vuonna 1846 tehdystä maalauksesta. Myös Magnusin teosta kopioitiin ahkerasti. Turun kaupungin taidekokoelman painokuva perustuu Magnuksen maalaukseen, eikä sen tekijää tunneta. Lind on jälleen puettu valkoiseen, olkapäät paljastavaan leninkiin, ja hänen hiuksensa on koristeltu kukkasin. 


Kirjoittaja:
Emmi Kivimäki
Museoassistentti
Turun museokeskus

Lähteitä ja lisätietoa (haettu 24.3.2020):

Eschner, Kat, "Why 30,000 People Came Out to See a Swedish Singer Arrive in New York
Most of them had never even heard Jenny Lind sing."Smithsonianmag.com, Sept 11, 2017.

Kansallisgalleria: Maria Röhl: Lindin muotokuva Norma-roolissa

Nationalmuseum.se: Johan Gustaf Sandbergin kopio Olof Johan Södermarkin maalauksesta, johon Cardonin litografiat perustuvat

Projekt Runeberg: Cardonin litografia, versio 1

Virtuelle Bibliothek. Julius-Maximillians-Universität Würzburg: Litografia L’Allemandin tekemästä Lindin muotokuvasta

Turun kaupungin taidekokoelmaa esillä toisella mantereella

”The First International Urban Art Exchange”. Hankkeen mainoskyltti Wellingtonin katukuvassa. 
Kuvassa näkyy Turun kaupungin taidekokoelmaan kuuluva Susanna Majurin teos Mesikämmen (2011). Kuva: Andrew Hagen / UAF.

Uusi vuosikymmen alkaa vauhdikkaasti, kun 120 teosta Turun kaupungin taidekokoelmasta pääsee tammikuussa nähtäville toisella puolella maapalloa Uuden-Seelannin pääkaupungissa Wellingtonissa.

Kyseessä on kansainvälisestikin ensimmäinen laatuaan oleva digitaalinen taiteenvaihtohanke, jossa mukana ovat Turun museokeskus, Taiteen edistämiskeskus, Video Art Festival Turku (VAFT) -tapahtumaa järjestävä Ääriö ry sekä uusiseelantilaisena kumppanina konseptin luonut Urban Art Foundation.

Turun kaupungin taidekokoelmaan kuuluvat teokset ja VAFTin valitsemat videoteokset esitetään yhdessä uusiseelantilaisen taiteen kanssa digitaalisilla mainosnäytöillä katukuvassa, ympäri Uutta-Seelantia 18 kauppakeskuksessa, sekä Wellingtonin New Zealand Academy of Fine Arts -galleriatilassa 18.1–9.2.2020. Myöhemmin kesällä 2020 sama kattaus suomalaista ja uusiseelantilaista taidetta tulee kaupunkilaisten nähtäville Turussa Kaupunginteatterin isolle led-seinälle.

Hankkeen tarkoituksena on tuoda taidetta katukuvaan ja esitellä paikallisille asukkaille taideteoksia toiselta puolelta maailmaa. Suomalaiset taideteosten stillkuvat ovat pääosin turkulaista nykytaidetta 2000-luvun alusta nykypäivään. Turun kaupungin taidekokoelmasta mukana ovat muun muassa Susanna Majuri, Annika Dahlsten, Markku Laakso, Minna Sjöholm, Sirpa Särkijärvi, Sampsa Sarparanta, Ulla-Maija Kallinen ja Heikki Marila. Edustettuna on myös muutama taidekokoelman klassikko: Wäinö Aaltonen, Jussi Mäntynen ja Manno Kalliomäki.

Minna Sjöholm: Ohikulku II, 2007, Turun kaupungin taidekokoelma. Kuva: Raakkel Närhi.

VaFTin esittämät videoteokset ovat Artor Jesus Inkerön kehonmuokkausta tarkastelevaan projektiin nivoutuva Swole (2017) sekä Henrik Malmströmin buenosairesilaisia työntekijöitä ja työtä dokumentoiva Laburo (2017)

Turun kaupungin taidekokoelmasta mukana olevien teosten teemat vaihtelevat arjen kuvauksista luontoa, suomalaista mielenmaisemaa sekä yhteiskunnallisia kysymyksiä käsitteleviin aiheisiin. Esimerkiksi Minna Sjöholmin maalausten ohikiitävät vaikutelmat kuvaavat hyvin syksyisen tai talvisen päivän sinistä hetkeä kaupunkiliikenteen valojen välkkeessä. Susanna Majurin teokset taas liikkuvat Suomen luonnon, myyttien ja mystiikan rajapinnoilla.

Susanna Majuri, Joutsen, 2011, Turun kaupungin taidekokoelma. Kuva: Mikko Kyynäräinen.

Kirjoittaja:

Ringa Takanen

Tutkija

Turun museokeskus


Blog text in English and in Chinese here

Nais- ja tyttöenergiaa, puutarhoja ja ajankulun kyseenalaistamista: muutama taidenäyttely Turussa

Museoassistentit Emmi ja Jenni talvisella näyttelykierroksella

Turun taidemuseo Emil Nolde 4.10.2019–5.1.2020

Taidekokoelmatyöhön kuuluu pysyä ajan tasalla taidekentän tapahtumista, ja näyttelyihin tutustuminen liittyy museokeskuksen työntekijöiden työnkuvaan. Kävimmekin taideryhmän kesken tutustumassa saksalaisen ekspressionisti Emil Nolden näyttelyyn Turun taidemuseossa. Nolde yhdistää värien ilottelun maisemallisiin kotiseutukuvauksiin, puutarhansa kukkiin sekä Uuden-Guinean matkasta kertoviin teoksiin. Salien himmennetyt valot antoivat maalausten hehkua huomion keskipisteinä. Voimakkaista sivellinvedoista huolimatta Nolden teoksissa on myös jotakin herkkää. Emmi piti erityisesti taiteilijan kukkasia kuvaavista maalauksista, joissa Nolde pystyy kuvaamaan kasvien olemuksen hyvin häntä puhuttelevalla tavalla. 

Nolden näyttely Turun taidemuseossa. Kuva: Emmi Kivimäki / TMK.

Näyttelyssä käsiteltiin myös Nolden antisemitismiä, ja jatkuva epävarmuus väijyy teosten ympärillä: voiko nauttia näistä maalauksista tietäen taiteilijan taustasta ja natsikytkösten häivyttämisestä toisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa? Nolden juutalaisvastaisuus nostettiin esille erityisesti näyttelyn loppupuolella viimeisessä salissa, jolloin katsoja jäi hämmennyksiin salista poistuessaan.

Galleria Joella Hanna Varis: Linnan Puutarhassa 4.12.2019 – 5.1.2020 

WAMin lähistöllä sijaitsee useita gallerioita. Suuntasimme Nolden näyttelyn jälkeen Galleria Joellaan, jossa oli esillä Hanna Variksen näyttely. Inspiraationsa näyttely on saanut Turun linnasta ja sen historiasta, minkä saattaa jo arvata nimestä Linnan puutarhassa. Variksen 35-vuotista uraa juhlistava näyttelykierros päättyykin hänen kotikaupunkiinsa Turkuun. Suurin osa teoksista on toteutettu metalligrafiikkana ja sekatekniikkana, ja niissä esiintyvät Katariina Jagellonican ja Kristina Katarina Stenbockin kaltaiset, turkulaisille tutut hahmot. Turun historiasta ja siihen liittyvistä merkkihenkilöistä kiinnostuneille vinkiksi: Turun linnan Muutama sananen naisista -näyttelyssä voi kuulla lisää rouva Stenbockin elämästä.

Naiset pääsevät esille Variksen näyttelyssä, ja hän on todennut näyttelytekstissään halunneensa toteuttaa prinsessateemaisia teoksia. Varis on myös kertonut, että muun muassa kirjoittamaton historia ja muisti ovat olleet hänen työskentelynsä lähtökohtia. Naisten historia on yleensä tällaista historiaa, josta ei ole paljon tietoa. Nykyään heidän tarinoitaan kuitenkin pyritään nostamaan esille myös taiteessa. 

Taiteilijan teoksissa esiintyy ruukkuja, jotka Variksen mukaan ovat symboleita. Ne voivat esittää niin salaisuuksia kuin pitää sisällään muistoja ja tunteita. Variksen teoksissa huomio kiinnittyy myös upeasti tehtyihin taustoihin. Ruukuissa ja niiden taustoilla käytetyt värit tuntuvatkin henkivän mysteeriä ja halua nähdä niiden sisään. Mitä ruukuissa piilee? Teokset antavatkin kurkistaa naisten elämään, tuoden katsojan lähemmäs heidän tarinaansa, mutta on niissä mielikuvituksellisimpiakin aiheita. Jokainen, joka tietää Katariina Jagellonican tuoneen haarukat hovinsa mukana Turkuun, voi nähdä teoksen Minä, Katariina Jagellonica, tutkimusmatkailija sielultani, haarukka sivistyksen aseena tietämättömyyden pimeitä usvia vastaan hauskana ja kokea oivalluksen hetkiä. 

Pyhän Henrikin Ekumeeninen Taidekappeli Katja Tukiainen: Jesus et moi 3.11.–31.12.2019

Pistäydyimme Pyhän Henrikin ekumeenisessa taidekappelissa Katja Tukiaisen Jesus et moi -näyttelyssä. Tukiainen kuvaa Pyhän Agathan inspiroimia hahmoja kaikissa öljymaalauksissaan, jotka viittaavat myös taiteilijan aiempaan katolisiin pyhimyskertomuksiin liittyvään tuotantoon. Kylmän viridian-vihreän ja valkoisen sävyt yhdistävät kiiltäväpintaisia ja monen kokoisia teoksia. Tukiaisen tavaramerkki eli pinkki väri esiintyy teoksissa myös vahvasti. Maalaukset eivät kuitenkaan vie huomiota taidekappelin seesteiseltä rauhalta, vaan sopivat hyvin rakennuksen puisia seiniä vasten. Teokset herättelevät katsojaa miettimään tyttöyden ja naiseuden rooleja: Be a GIRL (2019) on toisinto Jeesusta ja hänen opetuslapsiaan kuvaavasta maalauksesta, mutta hahmot ovatkin suurisilmäisiä tyttölapsia, jotka tummanpuhuvasta esikuvasta poiketen kylpevät pelkistetyn valkoisessa taustassa. Mitä ajatuksia herättää teosten välinen vuoropuhelu ja toisinnon kohtaaminen? Voivatko naiset ja tytöt ottaa ikonisten miesten ja heerosten paikan mielikuvituksessamme?

Taidetiimiläiset tutustumassa Tukiaisen näyttelyyn. Kuva: Emmi Kivimäki / TMK.

Wäinö Aaltosen museo Milloin on nyt? 11.10.2019–19.1.2020

Milloin on nyt -näyttely keskittyy erilaisiin ajan käsityksiin, mikä varmasti puhuttelee nykyajan hektisessä elämänrytmissä kulkevaa ihmistä. Torstaina 10.10. pidetyissä avajaisissa mieleen jäi varsinkin australialaisen mediataiteilija Daniel Crooksin teos Phantom Ride (2015). Tämä installaatio koostui toisistaan erkanevista videoseinistä. Teoksen katsoja tuntui melkein olevan tuntemattomaan kiskoilla kulkevan kameran kyydissä. Jenni olisi halunnut ihastella maisemia kahden osan välissä tai pysähtyä katsomaan jompaakumpaa toisistaan erkanevaa videokuvaa. Uudelleen näyttelyä läpi käydessä sama asia toistui: pysähdyimme molemmat installaation äärelle ja keskityimme tutkiskelemaan liikkuvia maisemia. Videon synnyttämä tunne oli hyvin seesteinen ja sen ääressä rauhoittui vain katsomaan.

Yksityiskohta Ilmari Grytan teoksesta. Kuva: Emmi Kivimäki / TMK.

Näyttelyn käsittelemä nykyistä aikakäsitystämme leimaava kiire välittyy hyvin Ilmari Grytan teoksessa Saapuvat ja lähtevät (2011), jossa kellotaulujen ylös alas siirtyvät numerot saavat aikaan tunteen jatkuvasta liikkeestä. 

IC-98-ryhmän videoinstallaatiossa Omnia mutantur, Kaikki muuttuu (2018) tarkastellaan ihmiskeskeisen aikakäsityksen jälkeistä aikaa. Esille teoksessa nousee luonto. Teoksen äärellä katsoja hiljentyy tutkimaan luonnon ilmenemismuotoja eläinten liikkumisesta aina ylös tähtitaivaalle asti. Onko eläimillä aikakäsitystä? Ne tietävät lähteä tiettyinä aikoina liikkeelle, mutta ihmiset ovat kehittäneet ajankulun filosofian. On lohdullista ajatella, että eläimet jatkavat toimiaan kuten aina ennenkin, vaikka ihmiset häviäisivätkin maapallolta.

Yksityiskohta Heini Ahon teoksesta Day Inside (päivä sisällä), 2013/2019. Kuva: Emmi Kivimäki / TMK.

Näyttelyn teokset aiheuttavat hyvin vastakkaisia reaktioita. Toiset niistä saavat rauhoittumaan ja vain katselemaan teosta, kun taas toiset herättävät tuntemuksia kiireestä ja jatkuvasta liikkumisesta eteenpäin. Aika on hyvin monitulkintainen ja vaikeasti hahmoteltava käsite, ja tämä tulee näyttelyssä hyvin esille.  

Teksti:

Jenni Mäki ja Emmi Kivimäki
Museoassistentit

Turun museokeskus

Mitä piirakkakaaviot paljastavat?

Tulkintaa ja tuloksia vuosien 2000–2019 Turun museokeskuksen taidehankintojen taulukoinnista: erityistarkastelussa taiteilijoiden sukupuolijakauma 

 Aluksi

Tämä blogikirjoitus käsittelee tarkemmin vuosien 2000–2019 taidehankinnoista tekemäämme esitystä, jonka pidimme Turun museokeskuksen sisäisessä Kokoelmapäivässä 14.10.2019. 

Erityisesti tarkastelemme taidehankintojen sukupuolijakaumaa.  Oletuksenamme oli ensimmäisten vuosien taulukoinnin jälkeen, että miestaiteilijoilta olisi hankittu keskimäärin kalliimpia teoksia, mutta naistaiteilijoilta olisi hankittu enemmän teoksia kuin miestaiteilijoilta. 

Taidehankinnat vuosien 2000–2019 aikana tietokannan mukaan

Kaavioissa miestaiteilijat on merkitty sinisellä ja naiset punaisella värillä.

Amanuenssi Riina Tiaisen analysoiman aineiston mukaan taidekokoelman kaikista teoksista suurempi osa on hankittu miehiltä (74 %) kuin naisilta (26 %). Keskimääräisesti mies- ja naistaiteilijoilta on hankittu saman verran teoksia vuosien 2000–2019 aikana. Vuosina 2000–2019 tehdyt hankinnat ovat kartuttaneet naistaitelijoiden määrää Turun kaupungin taidekokoelmassa, sillä tänä aikavälinä teoksia on hankittu 121 miestaiteilijalta ja 125 naistaiteilijalta. Kun teosten lukumäärä on otettu huomioon, nähdään, että naistaiteilijoilta on ostettu keskimäärin vähemmän teoksia kuin miestaiteilijoilta. Manno Kalliomäen teoshankinnat ’vääristävät’ hankintakaaviota suhteellisen paljon: kun ne jätetään pois kaavioista, lukemat nais- ja miestaiteilijoiden välillä tasoittuvat selvästi.

Tarkastelussa yksittäiset ostokerrat: taidehankintojen lukumäärä taiteilijoiden sukupuolen mukaan

Vuosia 2000–2019 tarkasteltaessa huomataan, että 20 taiteilijalta on hankittu neljä tai enemmän kertaa teoksia. Wäinö Aaltosen teoksia on hankittu eniten yksittäisinä ostokertoina eri vuosina, yhteensä siis 11 kappaletta. Niiden miesten joukkoon, joilta on hankittu eniten teoksia, mahtui Wäinö Aaltosen lisäksi kolme muuta edesmennyttä taiteilijaa: Alpo Jaakola, Kauko Lehtinen ja Edwin Lydén. Viidentoista eniten teoshankintoja kerryttäneen taiteilijan joukkoon kuuluu seitsemän mies- ja kahdeksan naistaiteilijaa. Uusia taiteilijoita, joilta on hankittu viime vuosina teoksia kokoelmaan, ovat muun muassa kuvanveistäjä Jouna Karsi, valokuvataiteilija Milja Laurila ja kuvataitelija-animaattori Fanni Maliniemi.

Taidehankintoihin käytetty kokonaissumma

Kuten ylläolevasta kaaviosta näkee, naistaiteilijoiden teoksiin on käytetty kokonaisuudessaan enemmän rahaa kuin miestaiteilijoiden teoksiin, jos kokonaishankintoihin otetaan mukaan myös prosenttiperiaatteella hankitut taideteokset. Jos prosenttitaide seulotaan pois, miestaiteilijat ohittavat naistaiteilijat.

Vuodet 2005–2011 esimerkkeinä taidehankintojen vaihteluista

Sukupuolijakauma nais- ja miestaiteilijoilta hankittujen teosten välillä on vaihdellut hyvin paljon vuosien 2000–2019 aikana: tästä erikseen mainittavana ajanjaksollisena esimerkkinä ovat vuosien 2005–2011 taideostot. Joinakin vuosina teoksia on hankittu rahallisesti saman verran mies- ja naistaiteilijoilta: näihin vuosiin kuuluvat vuoden 2007 lisäksi vuodet 2015–2019. Hankintojen jakauma on ollut selvästi miestaiteilijoiden eduksi vuosina 2005 ja 2008–2010. Naistaiteilijoilta ostettiin prosentuaalisesti eniten teoksia vuonna 2006, jolloin 74 % kaikista ostoista hankittiin heiltä. 

Kokonaiskuva taidehankintojen kehityksestä vuosina 2000–2019

Kuten aiemmista kaavioista on käynyt ilmi, miestaiteilijoiden teoksia on hankittu enemmän: tämä näkyy myös taidehankintojen kehitystä kuvaavasta kaaviosta.  Hankintojen vaihtelu on ollut hyvin jyrkkää peräkkäisinäkin vuosina. Vuoden 2015 jälkeen hankinta on ollut selvästi tasaisempaa mies- ja naistaiteilijoiden kesken kuin aiemmin. 

Lopuksi

Tarkastelimme taulukoidemme ja niistä tehtyjen kaavioiden avulla taidehankinnoista syntyneitä konkreettisia tuloksia, joten hankintoihin liittyvät motiivit, tai siis se, miten juuri näihin kyseisiin teoksiin ja taiteilijoihin on päädytty, jäävät tutkimatta. Seuraavat tutkimuskohteet voisivat olla hankinnat vuodesta 1999 alaspäin. 

Samalla voitaisiin pohtia, mitä ennakkokäsityksiä museotyöntekijöille on kehittynyt taidehankintojen jakautumisesta, ja miten he suhtautuvat tasaisempiin ja jyrkästi toisistaan eroaviin vuosiin. Kiinnostavaa nähdä, seuraavatko vuodet vuodesta 2020 eteenpäin 2017–2019 esimerkkiä, vai kehittyykö aikajanalle uusia huippuja tai matalia suvantoja. 

Taustatietoja taulukoinnistamme

Esityksemme perustuu taulukointiin, johon keräsimme tiedot kaikista ostotapahtumilla hankituista taideteoksista. Käyttämämme aineisto koottiin kolmesta lähteestä: 1) Turun kaupungin taidekokoelman Wäinö Aaltosen museon pääkirjoista, 2) Turun kaupungin Museopalveluiden vuosikertomuksista ja 3) päätöspöytäkirjoista Joutsenet-järjestelmästä. Taidehankintojen merkinnät ovat vielä vuoden 2019 osalta keskeneräisiä. 

Aineisto on jaettu taiteilijoiden nimiin perustuvan sukupuolioletuksen mukaan: muunsukupuolisia aineistossa ei ole. Hankintahinnat ovat sekä markka- että euroajalta, ja muunsimme markkahinnat euroiksi jakamalla hinnat kertoimella 5,94573. Laskelmissa ei ole otettu huomioon inflaatiota tai muita hinnanmuutoksia. Arvonlisävero on laskettu mukaan taidehankintojen kaavioissa esiintyviin summiin. Käsittelemässämme aineistossa arvonlisävero on ollut eri vuosina yleensä 8–10 sekä 20–24 prosentin välillä.

Kirjoittajat:
Emmi Kivimäki ja Jenni Mäki
Museoassistentit
Turun museokeskus